29.1.2017

And the Oscar goes to...




Katsoin eilen iltayöstä Manchester by the Sean ja se oli siinä. Jaan edellisvuoden ja ehkä seuraavankin vuoden Oscarit suoraan Casey Affleckille. Heippa vaan Ryan Gosling ja hyvää La La Landia. Henkilökohtaisesti ei yhtään närästä, vaikka La La Land rohmuaisi kaiken. Makuasioista sopii kiistellä loputtomiin, varsinkin jos ei ole kunnia olla elokuva-akatemian jäsen. En ole varmaan ikinä noteerannut Affleckia mitenkään. Nyt oli pakko kiemurella alusta loppuun. Ja parkua. Yleensä elokuvissa itkeminen on sellaista nessunyyhkintää, mutta nyt valitin hetken kuin eläin. Että lopettakaa jo saatana. Ihanaa. Viiltävällä tavalla elokuva oli myös hauska ja nokkela.

Elokuvien täytyy olla satua, todellisuuspakoa, kolmiulotteisia räjähdyksiä sekä aikaa ja todellisuutta tappavaa viihdettä. Mutta vain joskus ja minulle useimmiten harvemmin. Sitten kun tulee pitkästä aikaa vastaan uusi amerikkalainen elokuva, jossa ihmiset on ihmisen näköisiä ja kokoisia, niin jopa Michelle Williams saa anteeksi kuusi Dawson's Greekin tuotantokautta yhdellä kohtauksella. Tuskallisen todellista ja tyhjentävän surullista.

 Joskus 30 vuotta sitten olisin varmaan pitänyt elokuvaa tylsänä. Jo silloin oli kuitenkin haju jostakin elämänkokemuksesta. Siitä että kaikki ei ole kivaa ja elämä voi yhtä satunnaisesti raadella kappaleiksi ja jättää sinut silti hengittämään, tai se voi ojentaa kimpun neilikoita ja viedä yksisarvisten niitylle lepäämään. Ja sitten taas niityltä suoraan helvettiin, ilman varoituslaukausta. On vain asioita joiden jälkeen ei elä. Se on hirvittävää elämää. Pakasteen elämää.

Unohdin jopa tarkkailla, kuinka hyvin roolihenkilöillä on pysynyt meikit naamassa rankan yön jälkeen. Tiedättehän ne kohtaukset, joissa joku menettää kaiken, valvoo monta yötä peräkkäin ja kolmantena aamuna on raikas kuin aamukaste, ripset on kiharrettu sentin paksuisiksi ja huulilla kiiltää vahva ja kostea puna.

Katsoin Hell or High Waterinkin, mutta se jotenkin häipyi mielestä heti. Sen todentuntuisuus karisi kuin keijupöly, kun katsoin Manchesterin sen jälkeen. Paitsi tietenkin Warren Ellisin viulu jäi vienosti soimaan. Soi vieläkin.

Parkuminen aiheutti jonkin häiriötilan, jonka seurauksena en saanut nukuttua. Tosin se oli puhdistava häiriötila. Kaiken sekamelskan keskellä, elokuva elämässäni kiinni. Luin viiteen asti ja kaivoin sitten joogamaton siivouskasasta ja aloin odottaa auringonnousua. Ei liiku henki vetten päällä. Täytyy saada feng shuit kohdalleen. Löysin myös lempilenkkarini ja ajattelin käydä juoksemassa, mutta kyllä jokin raja täytyy ihmisellä olla.

Koti ei siis tullutkaan yhdellä rykäisyllä kuntoon, sillä avasin kaksi kaappia ja taas mentiin. Kaiken repimisen, siirtämisen, muistojen ja penkomisen jälkeen täällä vallitsee yhä laajeneva sekasorto, jonka keskellä pilkottaa aukkopaikkoja. Lasken niille kahvikuppeja ja jäävesilaseja. Välillä itken ja välillä nauran. Kaapit ovat jo kohtuullisen tyhjiä, mutta samaa ei voi sanoa lattioista, sängyistä tai pöydistä. Aurinko pakotti päivällä hetkeksi ulos ja sisälläkin se teki tuhojaan. Se näytti minulle Harkekiinit uudessa valossa. Kävi mielessä, että voisi riipiä ne laatikostaan ja alkaa juoda niistä sitä granaattiomenamehua. Seuraava missioni siivousoperaatiossa on blinibileet. Pakko tyhjentää pöytätaso.

Anna sokean siivota ja näet mitä tapahtuu. (Vanha sarilainen sanalasku.)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti