30.1.2017




Maanantaiden maanantai. Ehdin puoli kymmeneksi kotiin. Puoli seitsemästä puoli kymmeneen tekee jokusen tunnin. Olen kävellyt, juossut, huutanut, kuvannut, purkanut, kantanut, kastunut, itkenyt, sopinut, valmistelut, dyykannut, kadottanut, sekoittanut, avannut, avannut väkisin, muistanut, nukahtanut, kertonut ja kirjoittanut. Kun pääsin kotiin, söin kolme kylmää kalapuikkoa uunipelliltä. Luksusillallinen! Aamukahvista alkaen jokainen kahvi on kylmennyt kuppiin. Nyt saan yhden kuuman. Vielä kymmeneltä lähettelen viimeisiä viestejä. Henkilökohtaisia ehkä myöhemminkin. Jotenkin luulin, että jaksaisin jatkaa tätä sekavaa tuhovimmaani, mutta se taitaa jäädä huomiseen.

Taivas on ollut harmaa, yöllä on satanut, päivällä on ollut liukasta ja viima on tarttunut suoniin pysyvästi. Kietoudun bussissa kaikkiin vaatteisiini ja puhelin, sähköposti ja mese laulavat epäsynkassa. Pelkään meneväni sekaisin. Se ei olisi mitään uutta.

Ihmiset hikeentyvät ikävissään. Alan sanoa taas kyllä. Ainakin joskus satunnaisesti. Huomaamattani olen alkanut puhua. Ja tehdä.

Manchester by the Sea pyörii mielessäni. Ja New York Timesin vähän hassun arvion kommenttiraita.

 "For me, this was perhaps the point of the movie, that some scars may never heal, and this is the reality of our humanity, that we are more fragile and more vulnerable than we would like to think."

Olen kiitollinen heistä, jotka tulevat lähemmäksi vuosien takaa. Anteeksi etäisyyteni. En voi tämälleni mitään, mutta painin sen kanssa päivittäin. Siivoan työkalupakkia. Siivoan siivoa. Jää jälkiä. Nauran melkein yhtä paljon kuin itken. Ja kaikessa lohduttomuudessani minusta on joillekin paljon lohtua. Ja lopulta, ei mitään väliä.

Uskon, että tähän on hyvä taas lopettaa. Kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tuolla jossakin on elämä ja olen kirjoittanut jo jonkin aikaa vanhaa blogiani, siellä olen enemmän turvassa. Rakeisempi, vanhempi ja verisempi.

Heippa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti