13.6.2017






Jonkun muunkin pää on lämmössä pehmennyt. Monta viikkoa kaikki onkin ollut kivaa ja aktiivista. Olen aktivoitunut muuttopuuhissa, opetushommissa ja yllättäen myös nukkumaan yöni hyvin.

Mutta isoveli valvoo. Tai isosisko. Olen huomaamattani tehnyt ainakin yhden väärän liikkeen, enkä ole vieläkään saanut varmasti selville, kuka tällä kertaa on imuroinut herneitä nenään niin, että lähettää minulle aivan uudenlaista fanipostia. Se on joku jonka tunnen ja joku, joka tietää minusta aika paljon. Ei minulle ole tarkentunut sekään, mitä kauheuksia olen mahdollisesti tehnyt. Nyt on jo ollut jo melkein vuorokauden hiljaista, eli ehkä joku muukin välillä lepää luomistyönsä loistossa. Miten ihmisellä voi olla niin paha olla?

Keittelen varovaisesti toista pannullista aamukahvia ja yritän keskittyä tekemään työni ja suojaamaan sen, mikä ehkä vielä suojattavissa on. Kuten googlen kuvista ne omista käsinkirjoitetuista päiväkirjoista otetut. Ne tekstit, joita en kykene edes itse lukemaan, ovat nyt vuotaneet jonnekin bittiavaruuteen. Välillä silitän kissaa. Juon kahvin mustana. Se tuntuu sopivalta niin. Tällaisiin aamupäiviin latte on liian laimeaa. Onneksi minulla ei ole rauhoittavia lääkkeitä, niillä saisin itseni työkyvöttömäksi, enkä osaisi kirjoittaa sanaakaan.

Unissa sekoittuvat herjausviestit ja kaatuva hallitus. Jossakin unikuvien seassa on myös suklaajäätelöä ja kookosta. Ne varmaankin symboloivat jotakin hyvää ja tuttua. Perinteinen trio-jäätelö symboloisi turvaa. Sitä ei ole näkynyt.

Olen yrittänyt osittain ystävieni avulla nähdä ja muistaa kuluneet seitsemän kuukautta. Ne ovat olleet liian opettavaisia, liian täynnä tyhjyyttä ja liian pieniä askeleita eteenpäin, jotta erottaisin siitä synkeästä tunnepuurosta itsekseni mitään.

Ja siellä on hyviä hetkiä, armollisia, kauniita, ystävällisiä ja pakahduttavia. Näkisinpä ne.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti