7/13/2017



Avaan sittenkin päiväkirjan. Selaan sieltä täältä. Olen osannut ennustaa kaiken. Olisinkohan voinut, joskus ikuisuus sitten maaliskuussa, pysäyttää tulevan katastrofin ja tehdä kaiken toisin?

Tämä on ajatuksista turhin. En olisi. Vasta nyt voin tehdä toisin, kun olen saanut toteutumaan omat ennustukseni, suurimmat pelkoni ja kauhuni. Ennustin romahduksen suureksi, mutta pienemmäksi kun se todellisuudessa on. Hetkittäin unohdan, etten ole tehnyt sitä yksin. En ole tietoisesti valmistellut tai rakentanut tätä.

Antautuessani elämäni rakkaudelle, en tiennyt mitä kaikkia tunteita se voi nostaa esiin ja eläväksi. Enkä tiennyt miten sanoittaa niitä tai miten elää niiden kanssa vahingoittamatta tai vahingoittumatta. Viime päivinä en taaskaan ole muistanut, että aika kuluu huolimatta siitä, että minusta tuntuu että se on pysähtynyt joskus lokakuussa 2016. Aika tekee siirtonsa, nostaa aina esiin uutta mennyttä ja tulevaa. Olen hieman läkähdyksissäni sen taakan kanssa. En ole taaskaan varautunut tai kyllin voimakas ja valmis käsittämään kaikkea, käsittelemään kaikkea tai edes sietämään niitä tunteita, jotka minussa heräävät.

Olen minä jotakin oppinut. Osaan hetkittäin pysähtyä kuuntelemaan. Jaksan vähän pidempään olla armollinen itselleni. En ole täysin kädetön tunnistamaan tai käsittelemään tunteitani. Niiden voimakkuus ja epäkorrekti kokonaisvaltaisuus hämmentää. En aina ole varma, olenko ainoastaan vakavasti tunnevammainen vai sopivasti keskiverto ihmisolento tunteitteni tunnistamisessa.

Muistissani on isoja aukkoja. Olen suojellut itseäni nyt yli kahdeksan kuukautta ja sulkenut paljon muistoja pois. En ole tehnyt sitä siksi, että haluaisin kieltää ne kokonaan, vaan siksi, että säilyisin hengissä ja elävänä. Ilmeisesti nyt on aika. Olen minä kahdeksan kuukauden aikana saanut apua, kuullut itseäni, kuullut muita ja sinnitellyt ja kamppaillut eteenpäin. Se aika sisältää paljon hyviä hetkiä, hyviä ihmisiä ja hyviä neuvoja.

En aina tunne itseäni kokonaiseksi ja eläväksi. Siinä on sietämistä. Yritän hahmottaa millaisia pysyviä vaurioita rakkaus ja sen katoaminen on minussa aiheuttanut. Hämmentävin tunteista on häpeä. Häpeää siitä, että rakkauteni saattaa yhä olla näkyvää, häpeää siitä että olen niin heikko ja häpeää siitä että olen ollut auki, luottavainen ja rakastunut. Häpeää siitä, että toivun niin hitaasti ja pelkoa sitä, etten ehkä koskaan toivu kokonaan.

Häpeän sitä, etten osaa jatkaa elämää. Häpeän pysähtynyttä aikaani ja huonoa itsesuojeluvaistoani. Sen häpeän tunnustelu ei ole mukavaa. Olen ollut jo turvautumaisillani täydelliseen kieltämiseen. Sellaiseen, että kiellän miehen olemassaolon, kaikki tunteeni ja kaiken tapahtuneen. Se on varmasti epäterveellisintä mitä olen kokeillut.

Häpeän sitä, miten oma rakkaus on tapettu ja luhistettu ja silti se pönkii jostakin sisältäni esille. Raato ja epäsikiö, joka hengittää vaan, vaikka se on poltettu jo elävältä ajat sitten. Häpeän ja inhoan rakkauttani ja kaikkea mikä siihen liittyy.

Helpottavinta on ajatella, että olen jotenkin kroonisesti sairas ja vammautunut loppuiäkseni, vaikka se on epäreilua niitä kohtaan, jotka näkyvästi sitä ovat. Minulla on kaikki mitä ihminen tarvitsee, minä näen ja kuulen, minä kävelen ja ajattelen. Viime kuukaudet se kaikki on mennyt minussa hukkaan. Ihmisen kyvykkyys olla. Ulkopuolelta katsottuna olen olemassa ilman mustia aukkoja. Teen työni, syön ja nukun. Olen kärsimätön ajan parantavaa vaikutusta odotellessani.

Välillä toivon päätyväni johonkin järjettömään tekoon, joka muovaa kaiken uudeksi. Minulla ei vielä ole voimaa siihen. Silti minusta on kasvanut vahvempi. Siedän sietämättömyyttä, koska on pakko. Saatan joskus haaveilla. Hetken. Vaikka merestä ja rakkaudesta. Hiljaisuudesta ja siitä, että jossakin on vielä ihminen, joka heikkoudessaan on yhtä rohkea pelkuri kuin itsekin olen. En silti toivo kohtaavani ketään. Kunhan kuuntelen häpeän aaltoja itsessäni ja ihmettelen. Ja pelkään paljon.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...