12.7.2017

De visu, de auditu, de olfactu







Makasin yön parvekkeella ja kuuntelin satunnaisia sadekuuroja. Nukuin hyvin, heräilin vain hetkeksi hymyilläkseni sateelle, siunatulle yksinäisyydelle ja hiljaisuudelle.

En ajatellut rakkautta. Ajattelin taitojani säädellä tunteitani tai edes ottaa ne vastaan sellaisenaan, tervetulleina kaikessa kurjuudessaan. Ajattelin kehoani, joka on ottanut vastaan iskuja ja silityksiä, erottamatta niitä toisistaan, ja mieltäni, joka laahustaa perässäni kuin puujalkainen sekasikiö, puoliksi sokea ja kuuro. Sellainen seuralainen ja osa itseä minun täytyy ottaa vastaan, tarjota sille myötätuntoa ja yhteistä apatiaa, aamukahvia ja seuraa.

Etsin jotakin rehellistä sanaa jolla kuvata tunteitani tai armahtaa itseäni niiden ymmärtämisessä. Ei niitä sanoja ole. Armon sijaan kuviokelluntaa kanssani suorittavat häpeä ja toivo kuolemasta, kylmyys ja itseinho. Juon niitten seurassa ensimmäisen pannullisen aamukahvia, sokean ja kuuron. Meistä tulee tähdenmuotoinen kuvio ja kellumme aalloilla kuin yksinäinen muovianiellyt hai ja sen aviottomat ja kuolleena syntyneet poikaset. Neitseellisesti siinneet.

Seuraava pannullinen on leikkisämpi. Tunteiden säätely on helpompaa levänneenä, syöneenä, lämpimänä ja puhtain hiuksin. Seuraavaksi haen lisää kermaa. Itsekuolettamisen sijaan minulla on mielessä tulevaisuus. Ainakin iltaan asti. Ja siitä sitten varoen kohti aamua.



Hailuodossa oli mukanani vanha päiväkirja. Olin ajatellut polttaa sen roviolla. Se on se kirja, josta alkaa rakkaus ja hulluus. Se josta voisin yhä vielä, jos joskus haluaisin tai uskaltaisin, lukea kaiken pelkoni ja haluni, rakkauteni, uudelleen. En polttanut sitä. Teimme ruokamme ilman roviota.

Saatoin myös ajatella, että tähän asti tultuani, muistot alkavat muuttua niiksi muistoiksi, jotka yhä ovat käsittämättä. Jossain voi olla päivä, jolloin uskallan katsoa itseäni ilman suunnatonta häpeää siitä, mitä uskalsin. Olen joskus ennenkin sanonut, etten halua muistoja. Mutta ne kurottuvat kohti, vääjäämättä. On hidasta muistaa ja on vaikeaa kestää muistojen paino kun ne tulevat ja vyöryvät. Kun hengitys häviää ja päähän sattuu niin, ettei mikään estolääkitys pure.

Väistelen itsesääliä. Ei näytä onnistuvan. Sanat ovat vain sanoja, aina. Otan senkin vastaan ja tarjoilen sille tuoretta kahvia. Alan armosta helliä heikkouttani, suurta avohaavaa ja kaikkea sitä mitä se sisältää. Jos haava märkii, pakkohan sitä on hoitaa.



Pidän pilvistä, kun ne tulevat ja menevät ja ovat poissa. Seison kerman ja suklaakermajäätelön kanssa lähimmän Lidlin parkkipaikalla ja vettä sataa kuin Esterin perseestä. Juttelen vanhemman, hillitysti savolaisen miehen kanssa säästä, alkoholismista ja ehtoollisviinistä. Jäätelö yrittää sulaa käsilaukkuun ja sade yltyy. Mies on ollut 20 vuotta juomatta. Minä olen helposti lähestyttävä keski-ikäinen nainen, jonka vammat eivät näy päälle. Tuoksun puhtaalle, eikä silmistäni näe, kuinka paljon olen itkenyt. Minä olen helposti. Minä olen. Ja kohtelias. Kuunteleva.

Seuraamme liittyy rempseän etuoikeutettu ja puhelias savolaismies, joka nauraa koko kehollaan, adidaksen viivat pusakassa lepattaen ja sanoo, että kartassa on savonkokoinen sadealue, eikä loppua näy. Nauramme kaikki ääneen. Minä vain olen. Ja oleminen on. Helpohkoa ja huomaamatonta.



Niiden kanssa, jotka tunnistavat haavat ja mustelmat, on vaikeampaa. En aina jaksa katsoa kahta ihmistä silmiin yhden päivän aikana. Sitten ovat ne turvasatamaihmiset, joiden edessä voi olla olemassa vaikka itse olisikin tiedoton, itkuinen ja tärisevä. Sitten ovat ne, joiden neuvot ovat hyviä ja rakkaita, vaikkei niitä kykene noudattamaan.

Ihminen kasvaa vuorovaikutuksessa. Ihminen on ihminen vasta kun se on paljas ja sulkenut puhelimensa, kun se ojentaa palan juustoa toiselle ihmiselle ja hymyilee. Kun se uskaltaa etsiä ja sanoa ääneen. Ja kun se istuu hiekkarannalla, katselee jonnekin Ruotsiin ja avaa seitsemännen liköörikonvehdin ja ymmärtää, että kaikki on.

Ihmisenä oleminen on kamppailulaji.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti