20.7.2017

Kaunis romukasa





Herään aamulla ennen herätystä. Olen tahmaisen hikinen ja vähän liiskaantunut. Hiukset tuntuvat samalta kuin mutakakku, jota söin eilen nimipäivälahjaksi. Makaan sen aikaa, että tunnistan raadollisuuteni ja vaikeuteni olla ja sitten se muuttuu jo helpommaksi. Nyyhkytän itseni keittiöön.

Suklaakahvi on jäässä, varpaita kutittaa villasukat, ne lyhytvartiset kesäkäyttöön tarkoitetut. Istun parvekkeelle ja katson maailman puolipilviseksi. Aurinko piikittää pilvien lomasta, saa minut siristelemään ja nielaisemaan palan jäätä. Kursori häviää ja istun ristiin lattialle, matolle. Syön mutakakkua aamiaiseksi. Menen rajojen yli.

Tunteiden kanssa on niin ja näin, häpeä vaihtuu peloksi ja pelko häpeäksi, ne kiikkuvat keskenään, viereisissä keinuissa, eri tahtiin. Minä näen ne välillä yhtenä. Kiikkukoot.

Ajattelen rajoja, välitiloja, rajaselkkauksia ja rajattomuutta. Yöllä sain sanottua ääneen sen, että pahimmalla hetkellä, kun oma toivo tai ehkä avuntarve on suurin ja kipein, on rakkauden ja myötätunnon tarve silmitön. Ja kun se tarve jää tyydyttämättä, niin. Tiedättehän. En saanut sitä sanottua näin, mutta kyllä minä sen ainakin itse ymmärsin. Tai joskus ymmärrän. Kun kaikki itsessä huutaa apua ja on valmis ojentautumaan apua kohti, mutta keikahtaakin väärään suuntaan ja hukkuu pimeään ja syvään. Siellä ei ole mitään. Siellä on yksin.

Onneksi pohjalle ja kaivoon on aina lyhyt matka. Sielläkin on vielä mahdollisuus ottaa toista ihmistä kädestä ja nousta kyykkyyn ja joskus vielä jaloilleen. Kaivosta pois tuleminen on sitten vähän vaativampi suoritus, mutta siksi siihen yleensä tarvitseekin pelastuslaitosta. Ei riitä että rakastaa jotain tyyppiä.

Ihmisen raadollisuus ei aina ole normienmukaista ja säädyllistä. Elämä, tunteet, teot, kasvu ja mikä milloinkin, eivät aina kulje johdonmukaisinta ja kivointa maisemareittiä, ulkoista deadlinea kunnioittaen ja aikataulussa. Minunkaan. Se että olen vastenmielinen ihmishirviö, ei tee minusta kuin ihan vähän Hitleriä pahemman.

Lämmittelen auringossa ja hymyilen, tupakat loppuu ja kahvi. Kirjoitan viestin sille naiselle, joka tuli kaivoon ja istahti viereeni. Kiitän kaikesta ja menen pesemään suklaan pois.



4 kommenttia:

  1. Pelastuslaitos toimii niin vajavaisilla resursseilla, että sieltäkin avun saaminen kestää niin kauan, että ehtii hukkua siihen sentin syvyiseen niljaan kaivon pohjalla.

    VastaaPoista
  2. Just tää. Hidas kuolema niljaisessa kaivossa.

    VastaaPoista
  3. Niin iloinen, kun jälleen olet tässä. Sinua on kaivattu.

    VastaaPoista
  4. Nyt kyllä ilahdun!

    VastaaPoista