Missä kohtaa olet menossa Game of Thronesissa?

Pois tolaltaan olevan ihmisen rauhoittaa parhaiten toinen ihminen. Toisen luokse on tärkeää hakeutua erityisesti niinä hetkinä, kun se tuntuu mahdottomalta, häpeälliseltä tai vaikealta.
 - Maaret Kallio, Lujasti lempeä

Kiemurteluni sekavien ja ristiriitaisten tunteitteni kanssa jatkuu. Selitän itseäni kuoliaaksi. Tänään on ollut leppoisampi päivä, täynnä lasissa kiliseviä jääsydämiä ja puhumattomuutta. Muutama lohtusana T:n kanssa ja antautuminen Maaret Kallion elämisoppaalle.

En tiedä mikä tässä eniten huolestuttaa. Antautuminen Maaret Kalliolle? Pitänee vääntää hellästi avoimuuden nuppia kaakkoon ja tehdä tekojaan. Tunteiden taltuttaminen tai niiden jäinen hallinta ei ole ainakaan minun juttuni. Ymmärrys, odottelu ja tunnustelu on. Pelon, inhon, voimattomuuden ja keskeneräisyyden silittely, rakkauden lisääntyminen, luottamuksen kohentaminen ja ristiriitaisten tunteitten tarkentaminen kohti ytimellisempää ilmituloa.

Plaa plaa.

Lainaan lauseet miehelle puhelimessa. Yritän kuulla kuuleeko se. Sanon, että käsitän tämän niin, että rohkeuteni ei olekaan kokonaan poissa ja koen tärkeäksi puhua tästä juuri sinulle. Kirja on miehen yöpöydällä. Siitä olen sen napannut ja valjastanut itkuherkkyyteni semaforiksi. Kuulen miehen sanovan, että hän kuulee, mutta kuulen myös sen, ettei hän kuule.

Se kysyy vain, että missä kohtaa olet menossa Game of Thronesissa?

Jakelen armotonta armoa, tuhlaan kaiken haparointini. En kaikkea, vain siivun. Luulen, että se siivu kasvaa aina vain pienemmäksi ja samalla minusta kasvaa riittoisampi. Valmiimpi pilkottavaksi ja leikattavaksi. Ei kai toisen ihmisen kyvyttömyys ole minulta pois, ellen jakele itseäni väkisin, niihinkin luukkuihin joissa lukee isolla, että ei ilmaista Saria. Kiitos.

Juuri näin kirjoitan aamuyöllä. Aamuaamuna ja maanantaina, kun aurinko on jo jonkin aikaa paistanut ja neljänkymmenen minuutin kuluttua on mahdollista varata pyykkitupa. Pestä kaikki pois. Ja olen nukkunut melkein kaksi tuntia.

En pääse puheessani tärkeimpään, mutta Maaret Kallion kanssa pääsen loppuun asti. En ruoski ketään. Keitän uuden pannullisen kahvia.

Jaa haavoittuvimmat tarinasi vain niille, jotka ovat valmiita avautumaan itsekin.

Lasken tarvitsevani vielä muutaman siivun kermaista ja sokeroitua luottamusta. Lasken irti häpeän tunteesta ja tunnistan sen lopulta peloksi ja ehkä vielä rakkaudettomuuden peloksi ja osattomuudeksi. Teen sen ihan itse, herkuttelen sen näkyvyydellä ja näen hetken aikaa Ruotsiin asti. Miksi Ruotsi ei voi rakastaa minua, vaikka olen näinkin rakastettava.

Viisi kuukautta sitten nukuin yöni tiukasti vaatetettuna. Päästä varpaisiin. Jo tammikuussa ostin pyjaman. Sellaisen ruudullisen, joka verhoaa kaiken. Sen lisäksi puin kalsarit ja villasukat sekä pahimpina öinä hupparin siihen päälle. Sen keltaisen hupparin, jota käytän nykyisin vain kun olen sairas. Hupparin siksi, että saan peittoon ja suojaan myös pääni, ajatukseni. Kaiken. Pelkäsin, että joku voi koskettaa ihoani ja tuhota sillä kaiken. Nyt nukun taas miten sattuu ja missä sattuu. No, en ihan missä sattuu, mutta nytkin parvekkeella. Joskus alasti ja joskus pelkissä villasukissa. Välillä valvon koko yön pelkissä villasukissa. Keho luottaa lähiympäristöön koko ajan enemmän.

Päästän lähelleni ihmisiä. Päästän sisällenikin ihmisiä. Jokainen lähietäisyys lisää toivoa. Jotkut lähietäisyydet aiheuttavat järistyksiä tai järkytystä.

Luulen joskus seksiä rakkaudeksi. Sitä kun kaksi ihmistä makaa sisäkkäin ja liikkumatta ja saa yhtä aikaa orgasmin. En ole varma onko se surullista ja kaunista ja onko siinä rakkauden hiventäkään mukana. Mutta sitten tiedän, että minulle on. Minulla on. Joku sanoo, että siinä ne sielut kohtaavat. Ajamme uimarannalta kesäpäivänä ja sanon että niin. Kädessäni on jääkahvi ja sen päällä nokare jäätelöä. Varpaat ovat viileät järven jälkeen. Minusta tuntuu hetken aikaa, että taivaalla on meri ja sisällänikin on.

Kotona suljen silmäni ja tiedän, että voin kertoa vain omasta todellisuudestani ja omista harhoistani. Voin olla vain minä, enkä kukaan muu.

Juuri kun olen painamassa liipaisinta, kaatuu jääkahvi paljaalle reidelleni ja sotkee koko vuoteen. Joku on käynnistänyt ruohonleikkurin ja tuoksu alkaa nousta tänne ylös. Sanon vain ääääh tai aah, koska universumi, tuo viekas paskiainen kesätyöläisineen, sekoittaa aistini ja kaataa päälleni jäätä.