Vaikka sisälläni olisikin meri, avaan kylppärin viemärinkannen ja alan tonkia. Saan käsiini tukun pitkää tukkaa ja limaisia hoitoaineen jäämiä. Hinkkaan ja pesen, mutta vanha talo pitää aina osan sedimentoituneista tahroistaan.
Olen tahrainen ja muistin vietävissä. Kävellessäni hitaasti, sopivasti itseni ulkopuolella, saatan kuulla hengitykseni. Kun istun paikalleni, alan kirjoittaa ja kierrellä.
Tuntematon mies kysyy mitä kuuluu ja minä katson häntä silmiin. Selvästi jotenkin hullu, ehkä skitsofreenikko, kärsii unettomuudesta ja rakkauden puutteesta, saattaa tappaa minut, olla ehkä väkivaltainen jo ennen sitä, saattaa hypätä ja hirttäytyä tai ehkä useinkin itkeä, laskea sormiaan, viisi ja viisi ja sitten katsoa milloin aurinko nousee ja laskee, teroittaa kaikki veitset ja odottaa rauhassa saalista. Sanon että kuulen linnun laulun ja muutakin. Mietin miehen lääkitystä, ikää ja yksinäisyyden astetta. Onkohan sillä koira. Toivottavasti kenelläkään ei ole koiraa. Se siitä toisen ihmisen kohtaamisesta, arvokkaasta ja inhimillisestä. Kirvesmurhaaja ei vastaa mitään.
Tuttu mies, skitsofreenikko ja alkoholisti, istuu viereeni terassilla. Minä olen menossa vielä töihin, en viitsi humaltua. Se nojautuu liian lähelle ja sössöttää koko pöydän kuullen, kysyy mihin olen hävinnyt. Missä on se iloinen nainen, voivoivoi kun sinulla on raskaat ajat. Olen töykeä ja sanattomassa paniikissa. Minulla ei ole mitään kiinnostusta avautua tässä tuttujen ja tuntemattomien satunnaisessa intiimiydessä.
Pöydällinen ihmisiä ei katso, mutta kuulee ja kääntää päänsä hidastettuna muualle. Silmät osuvat kattoon ja ovelle, hapuilevat ulospääsyn mahdollisuutta. Onko pakko kohdata? Onko pakko kohdata toinen ihminen, vaikka se alkaa olla niin sekaisin, että tekee mieli lyödä niin lujaa kuin jaksaa. Arkuus iholla sattuu.
En ole koskaan ollut niin iloinen, että sitä voisi kaivata. Usein olen ollut iloinen. Ei sitä iloa saa heiluttaa nenäni edessä kuin punaista korttia, vuosi pelin jälkeen. Vedota johonkin, joka on mahdotonta tässä hetkessä. Maanitella olematonta esiin. Nieleskelen aikani, käännyn itsekin toisalle ja kun seuraava humalaisen limainen ja sylkevä voivottelu tulee, sanon etten aio keskustella tästä, koska loukkasit jo. Enkä aio enää ikinä. Näin helppoa se on. Arvokas toisen ihmisen kohtaaminen.
Naapurin pappa rahisee pihalla kovaan ääneen. Se sanoo menevänsä pyörällä, koska harrastaa triathlonia. Kurkistan alas. Pappa taluttaa. Kiikutan kaikki parvekekasvit suihkuun. Paitsi yhdeksäntoista sitruunapuutani. Lasken ne ja kosketan jokaista. Teitä on yhdeksäntoista. Ehkä tapan teidät. Ehkä te kuolette muuten vain. Annan teille silti vähän vettä.
Koomaisen väsymisen tila on välillä hyväksi, etsin uniani, vien tyynyt ruokapöydälle, pesen pyykit, silitän kissan. Taion jonkinlaista nistipataa jääkaapin täyteen ja aamulla pata on ammollaan tyhjyyttä. Mustan hämärästi itsekin syöneni. Janoon murskaan vesimelonin ja loputtomasti sydämenmuotoista jäätä. Lapsi nukkuu jonnekin iltapäivään, luulisin. Viikkaan pyykit huolimattomasti, pesen itsenikin, kahden yön kuonasta. Hyräilen kolmea laulua yhtäaikaa.
Vuorovaikutus. Vuorottaista vaikuttamista. Mene jo Maaret Kallio pois. Oot ihan kiva, mutta. Väsyneenä ajatukset pääsevät helpommin luikkimaan suojauksieni läpi. Silloin niistä on puhuttuna ja kirjoitettuna vähiten mihinkään. Etsin nauhurin. Ajatukset menevät piiloon, kaivautuvat peltoihin ja ojiin, havisevat lehtipuitten lomaan ja pois. Työnnän nauhurin takaisin pikkuiseen lipastoonsa ja keitän suklaakakkua, syön suklaakahvia. Parasta kävellä niitä taas esiin.
Tästä päivästä alkaen olen itseni suojeluskunta, laadin tämän armollisen julistuskirjan, jolla velvoitan itseni osallistumaan puolustukseeni, niin ulkoiseen kuin sisäiseen. Sen lisäksi valvon ja vartioin untani. Sitä on oltava talvisin riittävästi tai vähän liikaa, kesäisin vähemmän, vähän vähemmän tai paljon vähemmän. Olispa joku, jonka kanssa valvoa. Ei kuka tahansa, vaan joku merkittävä. Vaikka Jumala tai Johnny Depp. Siis oikea Johnny Depp, ei minun Johnny Depp. Tai ehkä sittenkin minun Johnny Depp, se on paljon komeampi kuin se kaikkien Johnny Depp.
Vietin uudenvuodenaattoa Johnny Deppin kanssa. Suunnittelematta. Ja nyt yhtäkkiä purskahtaa kiitos leijumaan ilmaan. Se oli terveellinen uusivuosi.
Pitäisi kävellä vähän pidemmälle ja sitten kirjoittaa heti muistiin tämä mitä tapahtuu. Kohta en enää muista mitään, paitsi sen ajatuksen, että nyt on hyvä kävellä. Hitaassa maitokauppakävelyssä on arkista turvaa, joka kantaa ja antaa ajatusten kuljeskella tässä lipeillä. Tiedän mihin olen menossa, mistä kääntyä ja mitä kautta kävellä kotiin.
Ajattelin elämää kiivetessäni kolmanteen tai toiseen kerrokseen. En tiedä varmasti missä kerroksessa asun. Elämää sellaisena olemisena, jolla on alku ja loppu ja välietappi. Sitä, kuinka elämän tulisi olla elämisen arvoista ja kuinka siitä pitäisi olla kiinnostunut. Terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Minä olen ehkä kiinnostuneempi mahdollisimman epäterveellisestä kuolemasta. Silti minussa on sisäänrakennettu pakko ja mahdollinen ilo elää.
Veljeni hautajaisissa imetin lasta kappelin vessassa. Olin surullinen ja hikinen, täynnä maitoa. Nyt olen iloinen siitä hetkestä, kun muistan sen yhtäkkiä kävellessäni. Ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja paikkoihin, huvipuistoihin, vuorille, kuuhun ja haudoille. Maitokauppaan on joskus sama matka. Joskus itseen ja siihen joka sattuu seisomaan vieressä. Tai sattuu istumaan vieressä syömässä mehujäätä, jos saan tarkentaa.
Hetken mielijohteesta soitan Johnny Deppille. Tuntuu vain siltä. On turha rupatella paskaa itsekseen tässä, kun voi soittaa ihmiselle ja sanoa ääneen kiitos ja ei mulla oikeastaan muuta, mutta kiitos, se hyvä mieli tuli tässä juuri nyt mieleen.
Puhumme 2 tuntia 1 minuuttia ja 33 sekuntia. Olen sen jälkeen voipunut ja istun parvekkeen nurkassa, juon villasukkia ja poltan jääsuklaakahvia. Kommunikointi on mahdollista. Aina on jokin yksinkertainen polku, vaivaton seurata ja kevyt kulkea. Kevyt taakka on hyvä taakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti