20.8.2017

Barrikadeilla

Barrikadi kotiovella.

Luin aamulla pikaisesti nettilehdistä kuvia. Oulun kaupunki on tuonut Rotuaarille ja Valkean kauppakeskuksen eteen pirteänkeltaisia kuorma-autoja ja betoniporsaita. Kuopion torille on tuotu betoniporsaita. En tiedä ehkäiseekö tämä pelkoa, jota meitä lietsotaan tuntemaan Turun tapahtumien jälkeen. Samalla tavalla meitä lietsotaan olemaan tuntematta pelkoa.

Saatan olla hölmö ja yksisilmäinen maailmankatsomuksessani. Rakennan huomaamattani barrikadin kotiovelle. Tapani rinnastaa asioita on varmasti säälittävän lapsellinen ja kuvastaa omaa suhdettani pelkoon. Pelkään yhä enemmän ampiaisia, kuin puukotetuksi tulemista. Olen silti aivan varma, että siinä hetkessä kun joku lyö minua ensimmäistä kertaa puukolla kaulaan, pelkään aivan silmittömän paljon.

Minua on pelottanut yksin pimeässä ja silloin kun minua on uhattu aseella. Minua on pelottanut mennä ulos kotiovesta, koska minulla on ollut niin paha olla. Olen pelännyt nähdessäni rakkaani vuotavan järjettömän paljon verta ja sitten menettävän tajuntansa. Olen pelännyt tuskaisesti, kun lapseni on joutunut hätäleikkaukseen. Lapsena pelkäsin sotaa. Sitä ennen pelkäsin isää. Maksimoidakseni kauhuni ja ollakseni valmistautunut tulevaan pommihyökkäykseen, valvoin öitä sängyssäni ja räpyttelin silmiäni kiivaasti, pimeän ja valoisan välillä, kuvitellen sen näyksi jossa pommit iskeytyvät maahan.

Uskon että näinä päivinä isänmaallisten natsisankareiden rivit pursuavat verenjanoa ja innostusta. Samalla tavalla maltilliset suvakit ja suvakkihuorat puhuvat tyynesti siitä, kuinka pelolle ei tulisi antaa valtaa ja kuinka yksittäisten ihmisten tekojen ei pitäisi vaikuttaa. Kollektiivisessa surussa runkkailijat ovat erikseen. Heille jokainen veriteko on keino siirtää empatiaa suoraan itseensä ja pahaan oloonsa. Tähän kun lisään vielä kaiken maailman puunhalaajat, yksisarvishoitajat, viiksekkäät miehet (anteeksi) ja uskonnot, on oma lista epäluulosta ja pelosta aloitettu. Osaan leimata, automaattisesti.

Me vastaan nuo.

On niin yksinkertaista olla jollakin puolella ja samalla joutua olemaan jotakin muuta vastaan. Negatiiviset tunteet, varsinkin viha ja pelko, ovat niin suuria ja voimallisia, että niiden säätelyn kanssa saa yksilötasollakin kamppailla läpi elämänsä. Kuulostaa tyhmältä kliseeltä, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy. Sinne kun kerätään koko porukan henkilökohtaiset traumat, utopiat kaltoinkohtelusta ja salaiset toiveet, usko parempaan huomiseen ja epäterve narsismi, on pakko ihmetellä, kuinka edes on mahdollista että ihmiskunta yhä porskuttaa menemään.

Heti kun joudun yksilötasolla tekemisiin vaikkapa yksisarvishoitajan kanssa (en kyllä koskaan ole joutunut), on aseistukseni huomattavasti kevyempi. Uskon, että tunnistamalla joitakin lajityypillisiä piirteitä niissä vaikeastikin ymmärrettävissä ihmiskollegoissa, on jo voiton puolella. Silmitön suvakkihuorien etätappaminen ja raiskaaminen, joukkotuhoisa kollektivinen nettiärinä samanmielisten kanssa, vievät etäälle henkilökohtaisesta. Henkilökohtaisuus on kuitenkin alku ymmärrykselle. Varsinkin, jos se on maltillista, ei murhaavaa. Pelon ja epävarmuuden takaa on välillä vaikea kohdata toinen ihminen.

En tiedä milaisessa tilassa on ihminen joka silmittömästi murhaa tuntemattoman. Uskon, ettei sillä ole hyvä olla, eikä mitään järjellistä ratkaisuakaan jäljellä mihinkään. Tunnen lähinnä ihmetystä ja vastenmielisyyttä. Jokin sen ihmisen ajaa sihen tekoon, ja vaikka nyt tulisikin kiviä päähän, niin jollakin tasolla ymmärrän sen teon. Varsinkin jos menen itsekkäästi omien pelkojeni ja tunteitteni äärelle. Siellä on vaikea olla, mutta jossakin muualla tapahtunut väkivalta ei pääse kovin lähelle. Oma elämä on kuitenkin niin pienissä asioissa kiinni. Enimmäkseen henkilökohtaisissa, sellaisissa, että onkohan kaapissa tarpeeksi kahvia ja pitäisikö mennä bussilla vai kävellä.

Tuskin nytkään nousen barrikadille minkään puolesta, valikoidusti jotakin muuta vastaan. En myöskään usko, että voin suojella läheisiäni mitenkään. Ehkä lasta sivulauseessa, kysymällä päiväkahvia kaataessamme, että oletko sä tuntenut pelkoa tai tuntuuko susta että pitäisi? Lapsi huokaa ja sanoo että joopa, on hän pampun ajatellut hakea kellarista. Näin henkilökohtaisella tasolla, katsomalla toisiamme silmiin, tiedämme molemmat sen olevan vitsi. Ei meillä edes ole pamppua. Vai onko? Lapsi nappaa kuppinsa ja häipyy. Ei kuulemma kiinnosta keskustella. Parasta siedätystä tulevaisuuden pelolle on omasta pelosta huolimatta kasvattaa lasta olemaan pelkäämättä. Lapsi on täällä todennäköisesti pidempään kuin minä.

Mielessäni oli pelko, mutta oikeastaan hieman eri näkökulmasta. Olin eilen illalla töissä (sellaisissa joita hirveästi rakastan ja joiden vuoksi elämä on elämisen arvoista). Puhuin kauneudesta, työskentelystä, kirjoittamisesta ja taiteesta.

Keskustelukumppanini kertoi lapsestaan, joka ihaili tähtitaivasta. Upposi siihen. Jonkin ajan kuluttua lapsi halusi syliin, koska mielen valtasi selkeästi pelko. Tai ehkä se oli pakahtuminen kauneuden edessä. En tiedä, sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Se jäi mieleeni merkityksellisenä siksi, että siinä oli läsnä ihmisyyden suurimpia asioita, samassa hetkessä. Maailman mittakaava, kauneus, syvyys, pelko,rakkaus, ymmärrys, yhteys ja pienuus kaiken edessä. Ja käden ulottuvilla henkilökohtainen turva, syli ja läheisyys. Niin pitäisi olla kaikilla ja aina.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti