8/02/2017


Saaressa muutun nopeasti elukaksi. Kieriskelen laiturilla kuin alaston maitovalas tai se homonorppa, josta luin juuri lehdestä. Syön ja juon kallioilla, kuistilla tai missä milloinkin, poimin mustikkaa ja mansikkaa suuhun ja hupparin taskuun kantarelleja.

Hyönteiset haluavat pesiä ihollani. Löydän lapaluun päältä kuolevan ampiaisen, joka ei ole jaksanut pistää, kutitella vain. Varpailleni istahtaa kultakuoriainen. En varsinaisesti halua yhteyteen niitten kanssa, joten teen kultakuoriaisen kanssa muutaman ping pong -liikkeen ja ampiaisesta hankkiudun eroon vähemmän hillitysti. Kultakuoriainen on silmittömän sinnikäs toistuvassa itsemurhalennossaan suoraan kohti ja kiinni minuun. Se tuo kuulemma onnea. Eli kun onni lentää sinnikkästi päin näköä, napautan sitä otsaan pinkillä puhelimen kuorella ja tilanne on jossain vaiheessa jo 6-0 hyväkseni, kunnes kuoriainen luovuttaa ja laskeutuu viereeni. Alamme sopeutua. Olemme voittajia molemmat.

Ihmisen kanssa on leppoisampaa. Herraskaista. Kommunikoimme ääneen, mumisemme ja hihitämme, painotamme ja paasaamme. Puhumme miehistä, naisista, lapsista ja saaresta, muistoista, siitä kun mökin lattialla oli vain kasa roskaa ja tiluksia ympröi vainoharhaisen asukin virittämät piikkilangat. Ehkä me puhumme vain elämästä. Tunnustelemme sitä, kuinka puhe virtaa tunti tunnin jälkeen vapatuneemmin. Vaikka huokaukset välillä syvenevät, ne hukkuvat järven selälle ja meistä alkavaan metsään.

Saaressa on helpompaa olla elukka ja nainen, olematta minkään kohteena. Kaupungissa on vaikeampaa haahuilla alastomana ja olla onnellinen itsestään sellaisenaan, aina on mielessä huulipuna, bussikortti ja puhtaat hiukset. Saaressa saa maata läskimakkaroissaan ja silitellä rypistyvää ihoa ja sinisiä raskausarpien uomia ja ajatella että minä se vain tässä olen. Rauhassa. En kyllä luopuisi vanhenemisestani mistään hinnasta. Ainakaan toistaiseksi.

Kohta makaan kotona sohvalla. Olen repinyt viimeisiä muistoja äidistäni, vaatekomeron uumenista löytyneitä asiakirjoja tai ottoautomaatin valkoiseksi palaneita nostokuitteja. Koko päivä kuluu näin, samalla puhellen mukavia Namusedän kanssa puhelimessa ja Piian kanssa sättäillen. Nivelet on pinkeinä kuumasta ja pakastin on täynnä jäätä. Makaan ja muistan monta asiaa samanaikaisesti. Eilisestä asti on vasen rintani ollut outo ja kipeä. Tutkin sen ylimalkaisesti. Syöpähän se selvästi on.

Yhtäkkiä on ilmassa paljon puhetta juurista ja suvusta, menneisyydestä, faktoista ja muusta sellaisesta. Sisaren lapsi sättää yötä myöten. Sitä kiusaa tietämättömyys. Yritän kertoa, etten minäkään mitään tiedä. Kaikilla ihmisillä, tapahtumilla ja totuuksilla on limittäisyydessään paljon esitettävää. Varsinkin kun aika kuluu, kun tarinat ja tarinankertojat vaihtuvat, kuolevat tai kasvavat. Faktat ovat yksinkertaisia. Lähinnä syntymiä ja kuolemia. Kaikki muu on mustan aukon verran näkökulmia. Vääristyneitä, paranneltuja, paikattuja ja osin unohdettuja muistoja. Ja kaikilla on tämänsä. Ehkä tämä liittyy omalla kohdallani vanhenemiseen. Se tuntuu hyvältä. Kasvattamamme sukupolvi virittelee päätämme vadille, nostaa oman äänensä kantavaksi ja kysyy meiltä ne samat kysymykset, joita me yhä kysymme omilta vanhemmiltamme.

Tutkin rintani aamulla uudestaan ja vieläkin tuntuu syövältä. Juon sen kunniaksi kolme pannua kahvia parvekkeella ja mietin, yritänkö alitajuisesti järjestellä omankin kuolemani. Isä kuoli ikäisenäni ja olen tässä jo jokusen kuukauden odotellut. Minulla on vielä kolmisen kuukautta elinikaa. Sinä aikana aion saada monta orgasmia.

2 kommenttia:

  1. On tosi hienoa että Tyttö on taas auki. Se oli ensimmäinen juttu mikä tuli mieleeni. Ja tästä "Faktat ovat yksinkertaisia. Lähinnä syntymiä ja kuolemia." Knausgårdin aloituslause "Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy."

    VastaaPoista
  2. Joo. Ollapa jokin elin eikä ihminen ollenkaan.

    VastaaPoista

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...