Suu kiinni

Toivon usein, että olisin joskus hetken mielijohteesta tehnyt jotakin kaunista ja viisasta. Sellaista mikä ei savua raunioina heti kun käännän selkäni.

Ajatus harhailee, väsyttää. Rapsutan samalla teinin jalkoja, ahtaudumme sohvalle aamukahville, syyskauden avajaisiin. Sillä on kaikki uusi käden ulottuvilla, koko elämä, kupillinen höyryävää kahvia ja uusin jakso Twin Peaksia näkemättä. Se hymyilee ja näytän sille hassuja kuvia tabletilta. Sellaisia joissa lapset itkevät kun eivät saa leikkiä koiranpaskalla ja sellaisia joissa opettaja opettaa matematiikkaa valomiekalla. Lapsi on silkkaa harkitsematonta kauneutta ja viisautta. Alan perua ajatuksiani.

Muutama viikko on mennyt vaaleanpunaisessa sumussa. Ei kovin sakeassa kuitenkaan. Olen alkanut hetkittäin luottaa siihen mitä näen ja tunnen. Siihen mitä luen ystävieni kasvoilta, kosketuksesta tai lauseista. Luotan enemmän siihen, ettei minun tarvitse aina olla hiusrajaan asti aseistettu ja valmiina hyökkäykseen. Luotan siihen, että talviturkin voi jonakin vuonna heittää järveen jo heinäkuussa.

Enimmäkseen tämä toimii. Luottonaisillani on valtavat taakat elämää takanaan ja joskus tuntuu, ettei mikään tunne, teko tai ajatus saa heitä hievahtamaan tukipylväänä seisomisesta. Mietin, kuinka he jaksavatkaan jatkuvaa mustavalkoisuuttani, kiputiloja, tunneripulointia ja itseaiheutettuja päävammojani ja sitä pelottavaa ajatusta, etten ehkä kuole tänäkään vuonna. Luulen, että se johtuu siitä, että parhaimmillani olen yksi heistä. Sen lisäksi luonani tarjoillaan helvetin hyvää kahvia ja käärin taukoamatta sätkiä kaikille.

Olen alkanut muistuttaa itseäni siitä, että toisinaan on hyvä olla hiljaa, pitää suu kiinni juuri siinä kohtaa, kun tietää sen vuotavan sammakoita ja käärmeitä. Se tuottaa tervettä mielihyvää, kun edes joskus nielee oksettavan sarkasminsa ja ironiset kielelliset viiltelyt. Yllättäen siinä suojelee paremmin itseään kuin muita. Tällä hetkellä pidän kahta kämmentä suuni päällä ja suun sisällä pureskelen kieltä kuin purukumia. Rikkinäisen yön horrostavien hetkien jäljiltä posken sisäpuolella on puremajälkiä ja ohuita ihonriekaleita joita voi halutessaan liikutella kielellä. Aion purra ne irti ja niellä. (Unissani oli paljon kenkiä, aivan liikaa. Freud sanoi jo ennen heräämistä, että se viittaa haluun muuttua ja muuttaa. En osannut päättää kävelenkö sandaaleissa vai puenko uudet juoksukengät.)

On pakko myöntää, että viime päivät ovat olleet kauniita, lähes parantavia. Olen kokonaan pehmeä ja tyydyttynyt, melkein hymyilevä ja loistosilmäinen nainen, oikea limainen etana. Tai olin vielä eilen. Se mikä tekee sekä suloisen pehmeäksi että pahoinvoivaksi, ei tällä kertaa ole mitenkään minusta kiinni. Silti se vaikuttaa suoraan minuun ja nostaa pintaan tuttua häpeää ja vihaa. Ilman mitään muuta syytä kuin itseinho ja tunne petetyksi tulemisesta. Olen onneksi vähän vakaampi kuin joitakin kuukausia sitten ja pystyn istumaan tässä jonkin aikaa itseni kanssa rauhassa ja ajattelemaan vain tuntemiani faktoja ja sen jälkeen sitä kaikkea sotkua, mitä se ne minussa aiheuttavat. Yksin minussa. Olen ruokkinut luottamustani ja rakkauttani pullamössöllä. Ja nyt tulee turpiin. Sitä teen ihan itse ja suu supussa. Hirttäydyn ovenkahvaan ja kattolamppuun, tapan paljain käsin ja toisinaan vasaralla, kaivan ulos suolenpätkiä ja syön sydämiä. Onneksi olen katsonut niin paljon väkivaltaviihdettä, ettei oma mielikuvitus ylikuumene. Tapan miehiä ja naisia samalla intesiteetillä. Saatanan irstaat petturisiat.

Järkevästi ajatellen, en voi suojautua sellaiselta, mistä en tiedä. En tiedä voiko kukaan.Voiko joku muka elää niin harkiten ja kaikki mahdolliset seikat huomioiden ja silti elää jotenkin elämisen arvoista elämää? En usko.

Muutamassa päivässä minusta on tullut täysi pelle. Olen saattanut tulkita muutaman ystävällisen hymyn vähän väärin. No, niin vitun väärin kun ikinä voi. Kuulostaa niin minulta, että sattuu. Tätä sekamelskaa ei helpota se, että minua on myös kosittu. Varmuuden vuoksi ennen paljastuksia elättelemästäni elämästä.

Viimeistään nyt taitaa olla oikea hetki olla säälimättömän holtiton. Olen valmis mihin vaan, Malagaan tai sienimetsään, kimppakivaan ja kahville. Auttaa jos osaat tehdä kalaruokaa, puhut oulua, tykkäät paneskella holtittomasti ympäriinsä ja psykologia on susta jännää. Luulen, että minä olen se lapsi joka itkee kun ei saa leikkiä koiranpaskalla.