Hyppää vaan

Vähän ennen keskiyötä yritän olla lukematta T:n linkkaamaa artikkelia jossa 10-40 vuotta yhdessä olleet ihmiset antavat hyviä neuvoja, lähinnä avioliittoon (joskus kolmanteen). Olen lukenut saman artikkelin jo tammikuussa, mutta ikävä kyllä se on aina yhtä neuvokas, ahdistava, toiveikas ja osaltaan myös totta. Ahdistun siitä niin, että valvon koko yön ja katson väkivaltaista sarjaviihdettä. Itken pari pyrskähdystä. En tiedä pelkäänkö enemmän eläväni vielä seuraavat 40 vuotta vai vaivaiset 5.

Eniten taidan ahdistua siitä, että artikkeli on positiivinen ja luottavainen kooste amerikkalaisia onnistumisia. Sellaista tavoittamatonta onnellisuutta, jonka äärellä ei voi muuta kuin hymistä, että totta, kyllä minä tämän olen aina jo jonkin aikaa tiennytkin, mutta joka juuri tänä yönä alleviivaa omaa ainaista epäonnistumistani. Ei sillä tiedolla ole mitään väliä. Mitä väliä on millään kommunikaatiolla, luottamuksella ja yhteisillä sopimuksilla ja säännöillä ja vapaudella, jos niitä ei noudateta ja jos aina ensimmäisen kompastelun jälkeen laitetaan ovi lukkoon, mykistytään ja mennään panemaan jotain toista. Missä kohtaa se luottamus syntyy? Se tunne, että toinen on ja pysyy ja kaiken paskankin voi jakaa. No, ei silläkään ole mitään väliä. Pitäisi osata hypätä vaan, matalaan veteen ja lyödä päänsä kiveen.

Onneksi T linkitti myös mahtavan suklaakakun ohjeen. Teemme sitä toivottavasti huomenna. On epäselvää, onko se parempaa kuin orgasmi. En vielä ole suostunut uskomaan, koska olen sarjaorgasmin saajana parempi kuin Manson sarjamurhaamaan. En  ole vielä jäänyt kiinni. Ehkä elän lopun elämäni symbioosissa sen suklaakakun kanssa.

Taisin tuntea yöllä oloni vain yksinäiseksi. Ensimmäistä kertaa n. 20 vuoteen. Sillä tavalla yksinäiseksi, että itketti ja hävetti ajatus soittaa jollekin ja puhua itkunsekaisella äänellä jostakin. Rakkaudesta, hiekkarannoista, Twin Peaksista ja kahvista. Jokin on saanut minut hetkeksi uskomaan, ettei sellaista tavanomaista ja arkista parisuhdeartikkelionnea ole minulle olemassakaan, eikä maailmassa ole yhtäkään ihmistä, joka haluaisi puhua siitä itkevän minän kanssa viideltä aamulla.

Nukuin silti melkein kolme tuntia ja pieni onni tuli aamukahville. Pesin pannun, mittasin tuoreesta paketista kahvia ja avasin uuden kerman. Muistin, kuinka hauskaa oli P:n kanssa keksiä, kuinka matkakirjoituskoneesta saa ulos huutomerkin symbolin. Minulla on hyvä olla yksin. Siksi sellainen päämäärätön, heikko kaipuu jonkun viereen, punaviinilasin ääreen, viltin alle supattamaan siitä, millainen päivä minulla tänään oli, tuntuu hirveän oudolta ja kipeältä tänään. Ihan kuin olisin todella vähän olemassa, tuskin lainkaan.