Kuolevan kärpäsen lento on kiimaista. Se törmää valoon ja kimpoilee seinästä seinään. Silti se elää sinnikkäästi vielä jokusen tunnin.
Minua on hellitty varmaan jo kaksi viikkoa. Joskus en tiedä olenko vain uneksinut vai olenko elänyt huomaamattani todellisuutta. Olen nähnyt paljon hämmentävän muistettavia unia, sellaisia joiden jäljiltä iho kihelmöi ja silmät turpoavat ja on pakko tarkistaa puhelimen loki. Olen tanssinut humalassa ja janonnut gin tonicia, joka on jollakin tapaa ikuisesti saavuttamaton. Se on muuttunut symboliksi, joka sisältää nuotiot ja kynttilät, hiljaisen naispuheen ja saaren, loputtomat määrät juomatonta punaviiniä ja valmiiksi neulottuja villasukkia, kaiken sanomattoman, joka on sanottu jo monta kertaa, mutta sanotaan vielä kerran.
Olen polttanut yöllä tupakkaa, paikassa jonka sijaintia en vieläkään tiedä, enkä halua tietääkään. Olen seissyt tihkusateessa ja pujottanut paksua matoa koukkuun, saamatta sillä yhtäkään ahventa. Kummitus ja sen mies. Pitkä ilta perhosineen ja kaikki sanat, sanatonta yhteisymmärrystä. Olen päiväkävellyt sorakuopalle ja nähnyt poltetun halkopinon ja säikähtänyt vastaantulijaa keskellä ei mitään. Vastaantulija oli vain huolissaan minusta ja katoamisestani. Se oli jotenkin suloista ja liikuttavaa. Olen kahlannut itseni märäksi apilapellossa ja sytyttänyt tulen takkaan. Olen puistellut päältäni kymmeniä pulleita ristilukkeja ja ihmetellyt niiden verkon lujuutta. Olen nukahtanut bussiin ja autoon ja sanonut monta kertaa ääneen jäätelöauto.
Olen avautunut sopimattomissa kohdissa ja ollut nolo ja ehkä säälittävä. Olen sairastanut pikaflunssan ja maannut meren rannalla täysissä pukeissa ja odottanut liikkumatta 1-3 minuttia ja sitten sanonut että kosken merta, tuulta tuhka. En tiedä miten se sanotaan englanniksi,vaikka se on elintärkeää. Juuri siksi arvostan tätä kieltä mikä minulla on. Vaikka olenkin sen suhteen lepsu ja päämäärätön. Hylje ja mursu ja naisten nauru.
Kosken kieli on sen syvyydessä, sen karikoissa ja liukasteisissa kivissä, jotka työntyvät ylös vedestä ja kielivät kaiken. Ja sitten on meri, kivettyneenä ja hiljaa. Se kantaa syliin kuolleet hanhet, elämän ja kuoleman retriitit ja suolaisen hiekan tuoksun nenässäni. Muistona ja tuoreena, kylmänä hiekkalinnahiekkana, jota on käsilaukku täynnä ja me istumme kahvilassa, josta saa lounaaksi kalakeittoa ja ohrarieskaa. Syömme puoliksi suklaaakakkua palan.
Ja nuoret naiset, suloiset ja sekavat, täynnä odotusta ja seikkailua ja minä ajatuksissani, mietin Unelmien Prinssiä ja jotakin mitä tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, silloin kun te ette olleet edes lähellä syntymää. Ja nyt te istutte siinä ja opitte, että elämä ei pelkästään ole, vaan se sohii ja melskaa ja lentää kunnes tipahtaa maahan ja pullea kissa, joka on jaksanut odottaa lähes kaksi tuntia, nielaisee kaiken yhtenä suupalana, kärpäsen elämän ja unohtaa heti, että sitä on koskaan ollutkaan.
Keskellä päivää sanon miehelle, että haluaisin rakastaa sinua. Se sanoo, että etkö sinä jo rakasta, minä ainakin rakastan sinua. Kirjoitan sen hiekkaan ja ajan satoja kilometrejä pois. Mies puhuu ja uneksii ja kaipaa ja sitten ei mitään. Ei minusta ole sellaiseen. Parempi on kävellä metsässä ja taistella ristilukkeja vastaan, löytää kosteikon ensimmäiset suppilovahverot, nähdä unta, herätä omaan kuorsaukseen ja poimia rouskuja niin, että koko maailma haisee keitinliemelle ja halkaista kaikki kantarellit vähintään neljään osaan ja kuivattaa ne auringossa. Halata Vuorta ja haistaa sen tuttuus, katsoa Johnny Deppiä silmiin ja ahdistua humalasta vielä aamulla, kun jo syö auringossa perunarieskaa, joka häviää sienisalaatin painon alle. Ja muistaa unen Unelmien Prinssi. Kuinkakohan monta vuotta siitäkin on.
Nyt se kärpänen on muuttunut hitaaksi. Kohta se tippuu katosta. Ja puhun Piian kanssa siitä, että pitäisi kirjoittaa selvitymisopas talven varalle. Ensin menemme katsomaan Last Jedin ja sitten kaikkea muuta. Ei voi olla pahempaa syksyä ja talvea kuin edelliset oli ja kuitenkin voi. Ei minulla kuitenkaan. Haen parvekkeelta oliiviyrttiä suuhun ja kuulen ihan selvästi, kun joku availee ovia.Tiedän etteivät ne aukea ja kaadan kahvikermaa lattialle. Pimeässä asiat menevät joskus vähän ohi. Täytyy olla varautunut ja silti luottaa aisteihinsa. Istua vettyneellä sammaleella ja polttaa tupakat, sanoa että oletko huomannut, ettemme oikeastaan puhu enää miehistä. Ja sitten puhumme.
Kaikki nämä maisemat, vedet ja sateenkaaret ilman päätä, on tehty vain minua varten. Voin antaa ne pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti