Kun nukkuu - muuttuu vieraaksi toisille. Ja rakkaus unohtuu. - Hermann Kotiseudussa
Teen pieniä asioita, siten kun jaksan ja huvittaa. Keitän sienikeiton kookosmaitoon ja tarjoilen P:lle, joka tuo mukanaan valkoisen kämmekän ja leivän jonka murtaa. Jostain syystä haluan paljon kukkia. Liikaa kukkia, erivärisiä ja kokoisia, isoja vihreitä palmuja ja lehtiä, liljoja ja mitä tahansa mikä versoo, elää ja sitten lakastuu, minkä halla vie tai tuo.
Ansiokasta, ettei suppilovahvero ainakaan vielä ole muuttunut traumaattiseksi sieneksi, vaan lohturuoaksi, jota on itsellä sitä enemmän, mitä vähemmän rakas ihminen toipuu. Kuolemasta on vaikea toipua, joten tänään paahdan paprikan ja täytän senkin sienillä.
Maanantai-illan istuimme Muusan, Vuoren ja L:n kanssa, hartaina poronlihapyöryköitä ja suppilovahverokastiketta annostellen. Mikään ei ole niin hyvää kuin yhteinen ruoka ja kaksi suklaalevyä. Kun ei jaksa ajatella suoraan ja saa olla itsensä missä asennossa huvittaa. Palelin selkä pönttöuunia vasten, mutta nyt olen ollut lämmin monta päivää, ovet ja ikkunat auki syksyn kirpeydelle.
Metsä muuttuu koko ajan hiljaisemmaksi ja jossakin sataa jo lunta. Hiljaisuus on levollista ja uneen valmistavaa, kuusimetsän melatoniinia. Pidän sille ikkunaa auki, mutta enimmäkseen sisään tulvii pakokaasua ja palavan puun tuoksua.
En minä paljoa nuku. Annan kehon valvoa. Se ei ole hermostunut tai tuskainen, se lepäilee pumpulissa. Onneksi on lomaviikko, jolloin saa olla tekemättä ja menemättä, istua lootusasennossa koko päivän ja näpertää lapselle kynsikkäitä.
Aamuyöllä kolmen jälkeen istun parvekkeella, poltan kynttilöitä ja juon kahvia. En ole murheellinen. Pidän tällaisia hetkiä elintärkeinä. Kun ei tarvitse ikävöidä ketään, saa olla häiriöttä ja ladata itsensä. Vasta myöhemmin mieleen juolahtavat kaikki juhlat, merkkipäivät, merkilliset päivät. En minä niitä vastusta, sellaisesta elämä koostuu, yhteisistä hermoradoista, mahdollisuudesta olla vielä jonkin aikaa olemassa.
Huomenna minulla on syntymäpäivä. En (en kyllä ole vielä ihan varma) kuollut sittenkään samanikäisenä kuin isäni. Nostan meille molemmille maljan, kunhan ehdin, onhan tässä vielä aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti