Pidän valopisteiden kanssa istumisesta parvekkeella, kahvikuppi kädessä höyryten, sakenevasta pimeästä lasin takana, ikkunoista jotka huurtuvat kun mutteripannu porisee toisenkin kahvin valmiiksi ja kaali kiehuu/paistuu/hautuu.
Kävelen napit korvissa kaupungilla ja seison kirpparilla pieni mutteripannu kädessä. Punnitsen ja arvioin. Teen huojuvan ostopäätöksen ja kun käännyn, törmään tuttavaan. Laskelmoin ääneen. Kun on tällainen nokka, että valuuko se valmistuva kahvi tästä heti ulos? Ja tässä on tällainen ikkuna, josta voi katsoa sitä kahvia, mutta pitääkö vahtia? Ei ole läppää tässä nokassa. Viime talvena tai keväänä sulatin pienimmän pannuni vahingossa hellalle, niin nyt voisin saada tämän uuden, olen kärsinyt rangaistukseni. Tuttava kysyy ihmeissään, kuinka olen onnistunut sulattamaan alumiinia. Korjaan että vain muoviosia, kuvaillen kuinka muovinen kahva tippuu hellalle. Puhumme siitä, mitä kaikkea olemme onnistuneet sulattamaan kotioloissa ja kuinka vaarsinkin pienten lasten vanhemmat kykenevät sulattamaan sitä sun tätä kotioloissa. (Olenko jo kertonut siitä, että n. 16 vuotta sitten, pystyin keittämään aamukahvini perinteisellä kahvinkeittimellä ja lämmittämään samaa kahvia vielä 10 tunninkin kuluttua mikrossa ja juomaan sen? Että sellainen kahvihifistelijä.) Tuttavani kertoi oman tarinansa neljästä lihapiirakasta ja valurautapannusta ja se sinetöi ostopäätökseni.
Kävelin seuraavaan palaveriin, A:n jokaviikkoisille päiväkahveille. Siellä saa myös keksiä. Keksiä juttuja ja syödä keksiä. Tiskatakin saa, jos haluaa. En syönyt keksiä, koska osallistun läskileirille, mutta keksin haluavani työhuoneen. Vaivihkainen ajatuskin saa sydämen (tai klitoriksen) pompahtamaan ja kädet nihkeäksi halusta. Kuulostaapa seksiltä, mutta siltä se tosiaan tuntuu. Istun pitkään ystävän työhuoneella, haistan tuoreen öljyvärin ja maalinesteet ja meinaan pakahtua, tekee mieli tarttua pensseliin ja osua sillä ensimmäiseen valmiiksipohjustettuun kankaaseen ja jäädä siihen. Jos kotona toimiikin neliön kokoinen yksityisalue, jolla lojuu lähes käyttämättömänä läppäri ja lankakerä (josta on purkautunut 190 cm kaulaliinaa), niin maalaamiseen tämä tila ei sovellu.
Kaikki tämä lyhyessä ajassa herännyt onni liittyy itseen ja sulkeutumiseen ulkomaailmalta, keskittymiseen rakkaisiin asioihin jotka heräävät kuin pitkästä Ruususen unesta. Välillä tekee mieli kirkua, mutta tyydyn toteamaan T:lle, että oon niin iloinen. Sitten taas sykähtää aivoissa. Välinpitämättömyys ja itserakkaus kukkivat ja ne tuottavat minussa usein ihmisrakkautta ja selvänäköisyyttä, fiilistelyä pienimpien mahdollisten asioiden parissa, värähdysten, värien, kuiskausten ja erimittaisten askelten ihmemaassa leijumista.
En osaa selittää sitä vielä. Rakastan lapsekkaasti vähän kaikkea nyt (tietämättä tarkalleen onko se rakkautta ja välittämättä siitä). Mikään ole kovin työlästä ihmisyyden suhteen. Paitsi tiskaaminen. Teen sen heti seuraavaksi.
Saan Tekokuulta hienon ja sen mielestä hölmön kuvan tekstarina. Jokusen tunnin kuluttua Kummitus on kaupungissa, luultavasti Tekokuukin ja A vapaa kuin pulu. Ennen sitä ehdin kieriskellä kuin puudeli paskassa ja tiskata kaiken. Kent soi ja soi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti