27.10.2017



Kuolema uuvuttaa. Elämä uuvuttaa. Ja kaikki siinä välissä uuvuttaa. Uupumus jaksottuu nyt jotenkin tasaisesti ja hallitusti. Sen mihin en voi vaikuttaa, annan vaikuttaa itseeni vähän etäältä, uupumukseni määrää suojellen. Se tekee minusta hetkittäin virkeän, tai oikeastaan voittopuolisesti vireän. Kuoleman aiheuttama uupumus on erilaista kuin elämän, se painaa ja halvaannuttaa, mutta se ei ole suoraan fyysistä tai henkistä. Se vain on, paino joka painaa, eikä liiku kun sitä yrittää tasata.

En sanoisi, että olen tottunut kuolemaan tai olisin turtunut siihen, mutta luulen, että pitkä kokemus ja ainainen pelehtiminen sen äärellä, tekee siitä paremman kaverin. Se on yhtä reilu kaikille.

Ihmettelen ja iloitsen yhä kaamoksen poissaoloa. Pidin jo ajat sitten etkot kaamokselle A:n kanssa ja muutama viikko sitten päätimme tehdä niin jatkossakin. Häätämään en sitä ala, se on samalla tavalla reilu kuin kuolema. Hyvä ja konstailematon vieras sillä tavalla, ettei se välitä onko sitä varten luututtu lattiat tai tuuletettu salatupakan haju pois.

Viikko sitten, varhain aamuyöllä, seisoin Vuoren kanssa salatupakalla hotellin varauloskäynnin rappusilla. Kaupungissa ensilumi teki tuloaan jo toista vuorokautta. Takana oli etkoja, jatkoja ja kokonainen ilta lempimusiikkia, vieraita halki suomen vedetyltä janalta. Juhlien isännän tarjoamaa makkarankatkuista yöpalaa ja emännän kaukonäköisyyttä aamusipsien suhteen. Ja aamiaisella (silloin vielä)tuntematon nainen, jonka kanssa puhe yhtäkkiä avautui kuin itsestään. Ajattelin vaalia näitä elämän pieniä hetkiä jatkossakin.

Eilen Muusa ja Vuori istuivat täällä kahvilla. Söivät kolmeksi lohkottua isoa korvapuustia, joka kuului alunperin teinille, mutta joka suostui jakamaan. Puhuimme Oscar Parlandista, jazzin historiasta vuodelta 1958, Odysseuksesta, hautaseppeleestä, synttäreillä lausutusta runosta, hukassa olevista videoista, pahuudesta, eläinrääkkäyksestä, kirjastojen kirjoista, kuolemasta ja retkistä, joille mukaanhaluavat tulisi haastatella kuin työpaikkaa varten. Muusa ei suostunut ottamaan takkia pois. Katsoin niitä siinä pöydän ääressä kuin omiani. Yhteinen ystävä on poissa ja me saamme istua tässä. Kolme neljästä. Neljäs oli usein neljäs pyörä, mutta niin jokainen meistä, vuorollaan neliönmuotoinen. Viime vuosien aikana elämämme kuvio on rikas, epämääräinen ja rakas. On kummallista, ettei minun tarvitse enää koskaan olla hänestä huolissani. Neljännen paikka ei taida olla auki.

Universumi on ollut viekas kettu. Elokuisen delete-auton jälkeen en ole nähnyt yhtäkään. Yhtenä yönä näin unen. Siinä lempilaukkuni hihna oli murtumaisillaan katki. Tulkitsin sen ensin niin, että nyt alkaa olla sen verran kantamista, että taakkaa pitäisi keventää. Myöhemmin tulkitsin tarkemmin taakkaa ja päädyin siihen, että se on sopiva ja tarpeellinen, oikeastaan aika kevytkin, ei sen tarvitse keventyä, enempikin mahtuu. Pakkasin laukun täyteen uimakamoja ja naisjuttuja, menin juoksemaan veteen, hieroviin suihkuihin ja saunaan makaamaan. Sinne altaaseen jää aina paljon tarpeetonta.

Ansaitsen ehkä uuden käsilaukun. Vielä vähän isomman. Ja lisää kukkia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti