10/08/2017




Parasta ovat sienimetsät, sienet, pienet eksymiset ja kohmeesta raukeat sienikeitot juustokermalla. Lasiset purkit täynnä suppilovahveroita ja muita. Se on myöntymistä tulevalle, lupaus löytää havunneulanen keitostaan joskus tammikuussa.
Maantiet ja sienimetsät kättelevät. Hyrisen sammalikossa, upahdan kivikkoon, taitan nilkkani. Sitä on vaikea sulloa korkokenkiin, sellaisiin joita en ole käyttänyt vuoteen. Pääsen ne jalassa kuulemaan Ristoa ja yöllä rantojen kautta takaisin, taittumatta ja pysähdellen veden ääreen, katselemaan käännettyjä veneitä, kuuntelemaan mustunutta vettä ja hymyilemään itsekseni. Muistan mielelläni ne kaikki kerrat, kun olen pysähtynyt tälle rannalle, juoksulenkillä, itsemurhavalmiudessa, mattolaiturille (silloin kun se vielä oli), kuumalle kesäjäätelölle, kaatunut retkiluistellessani naamalleni, torkahtanut penkille, siivonnut ilotulitusten jälkiä lapsen kanssa (ja maksanut 10 senttiä jokaisesta raketinraadosta) käynyt baarin jälkeen Tekokuun kanssa uimassa tai varjoviinijuhlien jälkeen yksin. Ranta on täynnä pisteitä ja ohuena seittilankana niitten välillä on minä ja vuodenajat, vuodet. Tässä on hyvä huojua hetki paikallaan, rapakon vieressä. Pimeän keskellä ei ole kaamoksesta tietoakaan. Korkokenkäkävely tuntuu perseestä varpaisiin seuraavat kaksi päivää.
Teen pieniä alaviitteitä lähes tarpeettomaksi muuttuneeseen kaamosmanuaaliin, käyn kahvilassa istumassa, näen pieniä juttuja, imettäjiä ja lounastajia, kosteita silmiä, kirpparihypistelijöitä ja uusia ihmisiä. Yhdelle ja toisellekin puhun ääneen, aivan kuin olisin tullut pitkältäkin matkalta takaisin ja istahtanut tähän näkemään kaikenlaista mitä en aikoihin ole nähnyt. Kävellessä tekee mieli järjestellä lehtiä väriopin mukaan ja kerätä niiden tomuksi hapertuvia luurankoja aarteeksi.
Innostun lasten kanssa ongelmallisista asioista. Kuten siitä, miten avata säilyketölkki, kun sen päällä ei ole sitä rinkulaa josta vetää. Sanon että se on täysin mahdotonta. Ellei sitten satu tietämään mikä on purkinavaaja. Moni ei enää tiedä, mutta onneksi olemme tehneet digiloikan whatsuppiin. Siellä hallitsee yksisarvisten maailma. Lähetän sinne kuvan purkinavaajasta.
Kaamosmanuaali on täynnä herkkuja ja lihanhimoa. Kermavaahtoa ja marjoja, kaikenlaista kaalia, kääryleinä ja käristeenä. Ennen uutta Star Warsia, katson tippa linssissä Kotiseutua. Samalla tavalla täällä on ripoteltu syksyn sienisato sanomalehtipaperille kuivumaan. Muistan hämärästi millaisen vaikutuksen sarja elokuva teki minuun aikoinaan. Nytkin se liikuttaa, uudella voimalla. En ole enää se lapsi joka sitä ihmetellen katsoi.
Sitten kesken kaiken nuukahdan, kuin kosketusvaurioinen murmeli. Näen unta että istun parvekkeella valkoisella täkillä pehmustetussa tuolissa ja tupakoin hidastetusti. Sormissa on valkoisia pisteitä ja luulen niitä ensin taudiksi, mutta ei sentään. Olen täynnä pieniä valoja!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...