Kaikkea ei voi laittaa kaalin piikkiin

Tämä marras on kuin hieho, nuori ja aluillaan, synnyttämätön.

Aurinko paljastaa ikkunalaudan ja ikkunan välisestä kourusta norsujen hautausmaan. Ne ovat kaikki siellä vierekkäin ja kuolleita. Kolme ampiaista ja kaksi kärpästä. Pistimet ojossa. Siivoan ne joskus myöhemmin, mutten vielä, sillä niistä voisi hyvinkin rakentaa veistoksen tai lisätä ne kalakeittoon. Lisään ensin vain kermaa ja voita, kauhallisen savupaprikaa ja punaista currytahnaa. Se on illallinen lapselle, joka voi sitä kauhoessaan maistaa äidin aamun.

Hyvä olo jatkuu. Kaikkea ei voi laittaa kaalin piikkiin. Iso osa tulee musiikista tai tanssista tai muuten vaan haahuilemisesta, pitkistä puheista ja uusvanhoista kohtaamisista. Väistän ne, joiden kohtaaminen ei kiinnosta, mutta muihin tartun kiinni. Tartun kiinni vampyyrin voimalla ja välillä laiskemmin ja sitten hukkaan taas, päästän irti. Se on jonkinlaista vapautta valita yhä paremmaksi käyvä seurani, mutta silti olla valitsematta kovin tiheällä kammalla. Ihminen on minulle pitkästä aikaa mieleen. Ja kaiketi minä ihmiselle. Nukun P:n vieressä elokuvissa, nukun pienen osan uutta Blade Runneria, mutta vain tylsimmät kohdat. Tai en minä tiedä ovatko ne tylsiä kohtia. Herään välillä syömään suklaata. Tässä voisi olla aamuun asti, läpi lapsuuden haaveen viettää yö tavaratalossa. Nyt viettäisin sen mieluiten elokuvissa, muumipappamaisesti viltin ja silinterin alla, viinipullo kainalossa ja kimpale juustoa. Punaisella penkillä, esirippuineen, vähän kuin riippumatossa, nukahdellen, milloin Blade Runneriin, milloin Star Warsiin.

Tulee toisia aikoja taas, mutta tällaiset ajat ovat hyviä. Paistaa pekonia ja munia satunnaisille yövieraille ja olla itsekseen siinä samalla, pyjamassa ja paistinlasta kädessä. Parhaita yövieraita ovat ne, joille ei tarvitse olla mitään, ei äiti eikä rakastaja. Molemmat kuoriutuvat sisältäni kuin itsestään, eikä siitä ole haittaa. Ne on hyväksi onneksi ja iloksi tarjoiltu.

T soittaa sumuiselta tieltä, koska tarvitsee matkaseuraa. Ajan Suonenjoelle asti ja sitten jatkan kaulaliinaa. Jatkan sitä kolme metriä, mutta sitten muistan että talvi on varmasti vielä edessä ja Tekokuun tupakointilapaset ovat vasta tekemistä vaille valmiit. Kaikki ehtivät saada omansa.

Neulomisen keskeyttää Windows ja palauttaa minut kädelliseksi apinaksi maanpinnalle. Se on kadottanut osan minua. Päivitten sitä ja kidutan, mutta kaikki ehtii jäädä kesken. Harjoitan sen edessä taiastelulajeja, mutta se ei välitä. Keitän sille kahvit ja toivon, että se palauttaa edes osan sanoistani. Me on tehty tätä ennenkin, väsyksiin asti. Nyt en tiedä missä kohtaa tunteelliseksi heittäytynyttä konetta sijaitsee tiedosto, jossa imen valkoista ompelulankaa ja puran sitä kukkahameen helmasta märällä suulla, märillä ja kirskuvilla hampailla. Eipä sillä niin väliä. Laitan kahviin kanelia ja sokeria. Vastapäisen voimalan savu leikkii auringolla ja se aiheuttaa keittiössä ja olohuoneessa epileptisiä kohtauksia. Ikkunalaudalla on pala sateenkaarta.