28.11.2017

Sometimes Making Something Leads to Nothing

Alÿs, Francis: Paradox of Praxis 1
Still from a video (Sometimes Making Something Leads to Nothing), by Francis Alÿs, Mexico City, 1997.
Courtesy the artist and Galerie Peter Kilchmann, Zurich; photograph, Enrique Huerta




Kaksi viikkoa seurasin tappajaviruksen kiemurtelua kurkussani. Se siirtyili puolelta toiselle, jyskäsi päässä, kiersi otsan ontelot, pyyhkäisi kevyesti keuhkojen ohi, viipyili yhden yön vasemmassa korvassa ja siirtyi sieltä oikeaan, kyntäen koko kurkun vielä kertaalleen auki ja verille. Nyt se on enää häviävä muisto, pieni kutitus oikeassa korvassa ja räkäklimppi kurkussa, raivoisa aivastus joka viskoo limaa pitkin seiniä. Selviämisprosentti on taas 100, vaikka ankeimpina öinä kyllä itketti ja teki mieli rukoilla kuolemaa ja syödä 1500 g suklaakonvehteja.

Suklaaorgioiden sijaan katsoin putkeen jotakin suoratoistohöttöä, jonka nimen olen unohtanut ja sain  Tekokuun tupakointilapaset neulottua. Kuljin toisen viikon töissä ja huveissa, kuten kaamoksen katekismus käskee, saadakseni globaalisti levitettyä siementäni virustani. Kyseenalaisia ovat ehkä vain horteiset ja hihittelevät oppitunnit lasten kanssa. Nämä joissa kollektiivinen reliefi sai uutta pontta Duchampin Pisoaarista ja performanssitaiteen helmistä, kuten miehestä joka sulattaa jääkimpaletta päänsä päällä:

- Eli aatella jos joku veisi vaikka vessanpytyn taidemuseoon ja sitten menisi siihen kakalle!
- No se olisi sitten jo sitä performanssitaidetta.
- Voiko kakka olla ready made?

Rakastan näitä keskusteluja. Tietyssä iässä lapset eivät kyseenalaista, häpeä, piilottele tai kaunistele puheitaan tai kertomuksiaan. Parissa tunnissa olen kerännyt niin paljon hulvattomia ja itsekoettuja kakkajuttuja, että kuka tahansa kansatieteen oletettu kenttähenkilö olisi kateellinen.

Etsiskelin toissayönä kaamosmanuaaliani, voidakseni kehrätä ja hyristä onnistumisen ilosta ja tehdäkseni punakynällä oikein-merkintöjä sivun reunaan. En löytänyt edes punakynää, mutta tiedän tehneeni oikeita siirtoja ja tekoja. Kaamoksen myötä olen aloittanut ainakin yhden uuden harrastuksen. Olen yöpynyt ilmaiseksi hotelleissa ja suosin mielelläni niitä joista saa kärvennettyjä muikkuja aamiaiseksi ja kotiin on kävelymatka. Olen viritellyt jouluvalot parvekkeelle jo elokuussa ja loppujen virittelyä suunnitelut sieltä asti. Olen lähtenyt mukavuusalueeltani, elokuviin, keikoille, uimahalliin ja kävelyille ja käyttänyt bussikorttia harkiten. Olen pitänyt puhelimessa ääntä päällä (no pari päivää, mutta kuitenkin) ja joskus vastannut siihen heti. Olen jättänyt lukematta turhanpäiväiset (melkein kaikki) sähköpostit ja viettänyt aikaani somessa harkitusti vähemmän ja ignoroiden lähes kaiken tarpeettoman hälyn jota se tuottaa. Olen jättänyt tekemättä asioita joiden tekemisestä en saa rahallista korvausta. Olen ajatellut ihmisiä, joiden kanssa en ole ollut vuosiin/viikkoihin/kuukausiin tekemisissä ja herättänyt henkiin vain yhden ihmissuhteen ja olen siitä iloinen. Loput olen kuopannut. Olen tehnyt hirveät määrät hyvää ruokaa ja laihtunut 8 kiloa.

Kaamospesä on kaiken kivan jäljiltä kaatopaikkana. Olkkarin pöydällä on puurokupissa kuivunutta puuroa. Jos vaatehuoneen oven avaa, sieltä kaatuu päälleni sukset. Minulla ei oikeastaan ole enää vaatteita, sillä puolet on liian isoja ja puolet liian pieniä. Tiskipöytä on orgaanisessa liassa, enkä henno puuttua uuden lajin syntyyn. Siivosti konmaritetuilla lankavuorilla on jatkuva sortumis- ja vyöryvaara. Sängyn vieressä on lasitaideteos, jonka materiaaleissa hehkuu kahvimaidon kaikki sävyt. Seinällä roikkuu helvetin ruma ja puolivalmis maalaus, jota ei voi edes vilkaista. Sen vieressä on villakoirakenneli, josta kissa hakee pennun kerrallaan ja metsästää sen palasiksi. Perintönä tullut taideteos on joka paikassa poikittain, eikä löydä millään paikkaansa. Kylppärissä on sukkapuikkoja, joilla voi sitoa hiuksensa kun kuorii kasvonsa. Kaikki 100 hiuslenkkiä ovat kadoksissa täällä jossakin.

Entäs sitten minä. Koen onnistuneeni niin kaamoksen kuin läskileirinkin kanssa, joten ostin itselleni lahjaksi uuden ripsivärin. Oikeasti ostin sen siksi, että silmäni näyttivät pikkuruisilta sian silmiltä tiistaina kun harhailin Iisalmen ostoshelveteissä. Ostin halvimman mitä löysin, vedenkestävän. Laitoin sitä heti töissä. Se ei ole vieläkään lähtenyt pois. Olen käynyt suihkussa kolmesti ja hinkannut silmäni öljyllä ja rasvalla useampaan kertaan. Tänään se näyttää vähän levinneen. 



1 kommentti:

  1. https://www.youtube.com/watch?v=ZedESyQEnMA

    VastaaPoista