17.1.2018

Ah kuolema, lempiaiheeni

Sherlock Holmes soittaa uudenvuoden aamuna.

X soittaa uudenvuoden aamuna. 

Vuosi ottaa asennon ihan itsestään, ilman tämän kummempia seremonioita. Ensimmäiset kalmot on niitetty, kompurointini liukkaalla jäällä on jatkunut menestyksekkäänä ja kaikenlainen lupailu muuttunut turhaksi ja toimimattomaksi ajanvietteeksi. Perhe on elänyt reilun viikon kriisissä, joka alkaa hälvetä. Sen seurauksena olen kehittänyt ennenkokemattoman selkäkivun, selkärankaan, lapojen väliin, jonnekin hyvin syvälle, sinne missä keuhkot litistyvät. Tuntuu kuin minulla olisi kaksi sydäntä, joista toinen on ylimääräinen kasvannainen, varsinaista sydäntä syrjäyttämässä oleva kuumatahtinen loinen. Kun tämän yhdistää jäätanssiyritysteni aiheuttamaan hetkittäin viiltävään issiaskipuun, voin todeta olevani elinkelvoton ja pärjääväni taas hämmentävän vähillä unilla.

Ainoa mikä auttaa kaikkeen on liike. Ja se vähän sattuu sekin. En tiedä kumpaako haluaisin, siedettävää kuukausia kestävää kipua vaiko jatkuvaa pian kuolemaan johtavaa tuskaa. Tätä olen muutamana aamuna miettinyt, kun olen taiteillut itseni särkylääkepurkille ja kerta kerran jälkeen estynyt soittamasta lihasrelaksanttiaikaa lähilääkärille. Kun välitön stressi laukeaa, laukeaa koko keho samalla. Raukean hyvänolontunteen sijaan olen kuin heinäseiväs, joka rutisee kuivana ja lahona.

Rakennan vuodelle kalenteria. Olen jo nyt erehtynyt aloittamaan paskahomman, mutta osannut myös pysäyttää sen niille sijoilleen, tuntematta kummoistakaan kipua menetetyistä tunneista. Olen saattanut huomaamattani odotella kaamoksen salakavalaa leviämistä ja iskeytymistä mustana päin näköä, mutta kun se ei tule se ei tule. Olen varmasti jankannut tätä nyt tarpeeksi, muistaakseni elokuusta alkaen. Hetken aikaa uskoin, että sen viipyminen johtuisikin siitä, ettei minulla ole rohkeutta tehdä mitään niistä asioista, joita todella haluaisin tehdä ja joita jatkuvan melankolian säilyttäminen elämässä vaatisi. Sen sijaan, että jatkaisin odottelua, ajattelin tehdä asioita. Enemmän asioita. Paremmin. Siksi piirrän kirkkailla väreillä deadlineja itselleni. Kuukauden päähän ja kolmen.

Unissani Painajaisissani muutin kimppakämppään Vuoren ja Muusan kanssa. Se oli jonkinlainen lakoninen antautuminen. Leikittelimme joitakin vuosia sitten Vuoren kanssa sellaisella ajatuksella, että joutuisin eristysselliin tai residenssiin tai ihan mihin tahansa suljettuun tilaan Muusan kanssa, mahdollisesti työskentelemään, en muista. Emme lyöneet vetoa siitä, kumpi kuolisi ensimmäisenä, mutta olin tietävinäni, että ruumiita tulisi ja nopeasti.

Nyt olemme tässä näennäisen rauhan ja ihmetyksen tilassa, omissa poteroissamme, tyytyväisinä ja tyytymättöminä, tietoisina säikeistä ja jatkuvuudesta, yhdessä koetusta lopusta ja kuolemasta ja sen herättämistä ajatuksista. Siitäkin, miten kuka tahansa meistä voi lähteä, milloin tahansa. On ehkä vähän julmaa nauraa sille. Olemme pieniä eskimoita universumin jäälautalla. Hieromme käsiämme yhteen, hymyilemme ja hihkumme, että ah kuolema, lempiaiheeni, vihdoinkin taas.

Arki tekee tepposia. Jumppasin aamulla parvekkeella ja kuuntelin keloni rutinaa ja hihittelin. Särkylääkitys ja nopeat yöt tekevät minusta vähän sekavan ja malttamattoman. Vannoin tänäänkin nukkuvani yhdeksään, mutta olin puoli seitsemältä aivan liian innoissani aloittamaan päivän. Ilmeisesti jo eilen kadotin uusimmat sormikkaani joista olin kovin ylpeä, jonnekin Iisalmen ja Kuopion välimaastoon. En tiedä kestääkö selkäni silmukoiden luomista. Heräteostin silmänympärysvoidetta (jostain syystä silmäluomeni kuivahtavat välillä sellaiseksi koppuraksi joka irtoilee jos ravistan päätäni) jota levittelin sinne tänne tuntien itseni aikuseksi naiseksi. Ei siinä mitään, mutta tein saman heräteostoksen tänään. Nyt minulla on silmänympärysvoidetta ehkä koko loppuelämäkseni.

Teen taas joka päivä ruokaa kaalista. Lapsi on kyllästynyt muista piittaamattomaan himooni sekoittaa pääasiassa lehtikaalia, keräkaalia, ruusukaalia ja mitä tahansa kaalia ja käristää niistä voin kanssa nautittavia kokonaisuuksia. Se tekee itse omat ruokansa. Nyt kun lapsi on jossakin kylillä humputtelemassa, tekisi mieleni varastaa sen vihreä kuula -täytteisistä jaffakekseistä yksi. Pysyn kovana ja nautin vain teetä, joka sisältää kaikenlaista. Puolukkaa ja karpaloita. Kippistän kuolemalle ja lähetän sen matkoihinsa. Teen toivelistan lääkärille niistä lääkkeistä, joiden uskon saavan minut raukeaksi kuin alkulima. Huominen tulee olemaan tätä päivää parempi, hauska ja huumeinen.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti