12.1.2018

Elettyjä hetkiä




Vaikka unet olisivat millaisia tahansa, niin tämä (valitsemani) todellisuus on kaukana painajaisesta. Tänään löysin itseni jääpuikkonäkymän edestä polviltani, vasen polvi paskana kivusta, puhelin lumessa ja molemmat paljaat kädet kyynärpäitä myöten hangessa. Vieressä lojui kassi, josta liukui ulos kirjoja ja laatikoittain ohuita, juuri Kiinasta lentorahtina saapuneita filttereitä. Ehdin saada kuvan jääpuikoista.

Ei siinä mitään, mutta kun tein tämän saman jo aiemmin, astuessani kirpparin ovesta ulos. Sinne meni Virginia Woolfin Elettyjä hetkiä ja Hesset, omille teilleen. Konttailin ne kasaan. En viisastunut vahingosta, vaan päätin kävellä uusia reittejä kotiin. Saadakseni happea, hyvän mielen ja liikuntaa, eli kohti ylämäkiä mars. Kaupunkiolosuhteissa metsäkokemukset jäävät vähiin, mutta kyllä tämä hetkeksi taas tyydytti. Oli sentään mukava linkuttaa lähes aurattuja teitä kohti kotia. Virginia Woolf on jo kuiva, Hesse kostea, Torgny Lindgren (libristikappale) vahingoittumaton ja polvi lähes kivuton.

Tein tätä samaa eilen. Kävelyretken päätteeksi menin postiin hakemaan niitä Kiinasta lennätettyjä ohuita filttereitä vain huomatakseni, että saapumisilmoitus on kaikesta päätellen kotona. Lähikaupasta ei saa ohuita filttereitä, mutta addiktoiduin niihin löydettyäni erään suloisen yövieraan filtterit käsilaukustani. Päätin pölhöyteni kunniaksi lohtu-, palkinto-, ja ikkunashoppailla niin, että saisin ainakin kuusi kilometriä kaupoissa kävelyä askelmittariini. Nyt minulla on uusi digitaalinen henkilövaaka, joka näyttää vähintään kilon enemmän kuin aiempi, huulikiilto joka tarkemmin tutkittuna näyttäisi aineellistuneen tänne 80-luvulta ja huultenrajauskynä jossa ei oikeastaan ole mitään vikaa.

Koko viikko, mukavuudestaan huolimatta, on ollut kaikenlaista kompuroimista. Minusta on tullut vaarallinen niin itselleni kuin ympäristölleni. Maanantain teleportaatio työpaikalle saisi Star Trekin tranportterin vihreäksi kateudesta. Aineellistuin osittain, vaikka mieli taisi jäädä jonnekin onnibussin ja roskiskatoksen välimaille, sekoillessani kirkuvan kuusivauvan kanssa, myöhässä ja sitten taas vihdoinkin ajoissa, kunnes juostessani hikivirta poskilla ja tissien alta valuen, tajusin jättäneeni puhelimen kotiin ja... Kun työmatka on 85 km ja busseja ei mene edes ruuhka-aikaan viiden minuutin välein, niin pakko sanoa, että fiktiivinen kvanttifysiikka tuli tarpeeseen.

Tämän päivän aineellistumiset ovat yhä epäsynkassa ja minä ties missä hiukkasmuodossa levällään ympäriinsä. Juuri kun olin rauhoittumassa, tuli Namusetä oven taakse viinerin kanssa. Sanoin sille viinerille etten aio syödä sitä. Namusetä halusi kiduttaa sitä, kertoa sille että huomenna se teurastetaan, ehkä. Namusetä itse halusi kahvia ja olla sosiaalinen. Ihmeteltiin, miksi ihminen joka on täysin päihteetön ja vielä mukava tyyppi, haluamalla haluaa perjantai-iltana baariin hummaamaan. Sanoin että olen juuri alkamaisillani töihin ja olen vähän poissa, mutta haluaisitko nämä villasukat, koska todennäköisesti tapan itseni liukastumalla ne jalassa. Puhuimme kuolemasta villasukissa ja ilman ja yritin vähän vilauttaa uutta kirjakasaani ja pyytää globaalisti anteeksi taas hankittuja kirjoja ja kaadettuja puita. Sellainen puhe on turhan turhaa Namusedälle, joka ei lue kirjoja, mutta usein myy niitä työksensä. Ota tästä nyt selvä.

Nyt kun vihdoinkin pääsen rauhassa ja buranalla ja jäällä hoidettuna aloittamaan päivän työni, on kello yli seitsemän. Mitä aika on? Mitä avaruus on? Mitä hiljaisuus on? Miksi naapuri laulaa rumasti karaokea? Missä tähdet on ja sametti? Unohdinko lähteä ja nyt olen jäänyt? Pitäisikö sittenkin katsoa vähän Star Trekiä? Ensin käärin sätkän Moon-merkkiseen filtteriin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti