Kaksi kertaa miesten Titanic ja herraskainen tylsyys

Siitä tietää, että on ikävä jotain ihmistä, kun se kertoo kertovansa minusta asioita baarissa, esittelee ties kenelle, surun tietotyöläisenä, eikä minulla ole hajuakaan mitä se mahtaa tarkoittaa, mutta silti kihahtaa kropassa, että nyt olisi taas aika mennä. Kauas täältä ja suunnilleen sinne, kärkkymään baarikeskustelun liepeille, punastelemaan, että onneksi olkoon kun oon olemassa. Oma ikävä ja ikävöijien ikävä on semmosta yksinkertaista rakkauden vaseliinia. Ei mikään trendikäs merkkituote, mutta hyväksi havaittu ja monikäyttöinen.

Kalenteri pitää minut paikoillani. On ensi viikko ja sitten sitä seuraava viikko ja on avajaiset ja sitten taas avajaiset ja opetuskin on ja projektinatsipäällikön hommat heti kuun alkuun ja naapurisopu ja kirjoittaakin pitäisi jossakin välissä. Vietän silti ensimmäistä hiljaista viikonloppua naismuistiin (naapurisopu on luotu valituskirjelmillä), tekemättä mitään ja katsellen sivusilmällä joitakin näkemättä jääneitä Oscar ehdokkaita ja pohdin mikä kaali niitten kanssa maistuisi parhaalta. Pitäisikö viritellä pekonitkin tulille vai riittääkö soijarouhe? Jaoin viime vuonna Oscarini ja ilmeisesti jo tämänkin vuoden Oscarini Casey Affleckille, mutta nyt onkin vähän uusi ääni kellossa, kun tarjolla olisi Frances McDormand.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, on siitä kaunis elokuva, että se kartoittaa yksityisen surun ja kollektiivisen surun kerrostumia ja säikeitä. Se kuvaa selkeästi ja samalla melkein huomaamatta sitä lumipalloefektiä, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja tekoja joihin ihminen taipuu kun se välittää tai lopulta ei välitä. Elokuva tekee sen kauniisti ja siivosti (toisin kuin elämä, tämä on ihan siististi käsikirjoitettu), sivuhenkilöt nousevat päärooliin ja päärooli hämärtyy. Kaikilla on se tämänsä (muistatte toki Saarikosken ja mottoni). Lumipallon vääjäämätön kulku on karun arkista ja samalla loppua kohden vapauttavaa ja lakonisen huumorin sävyttämää. Frances McDormand on niin paras tässä. Olen katsonut Fargon varmaan kuudesti ja Olive Kiddridgen noin kahdesti. McDormand ei ole tässä edes parhaimmillaan, mutta se kertoo ehkä siitä, millaisia elokuvia palkintolistalla tänä vuonna on. Itse en jaksanut monestakaan innostua.

Vaikka rakastan Gary Oldmania, Darkest Hour ja Oldmanin rooli Churchillina on sokerisinta talvisotahöttöä mitä voi olla. Huvittavinta on, että sen imelyyden yli pääsee vain Dunkirk. Molemmat ovat ehdolla parhaaksi elokuvaksi ja molemmat pyörivät saman asian ympärillä, eli Dunkerquen evakuoinnin. Kummastakin elokuvasta kertoo paljon se, että nukahdin noin kolme kertaa katsoessani niitä. Katselujen välissä oli nelisen kuukautta, joten väsyminen aiheeseen ei voi olla tähän syynä. Söpöjä miehisiä hyvänyön satuja, täynnä tiukan paikan glorifiointia ja tunteellista sankarillisuushöttöä, ilman ryppyä tai tahraa. Historiankirjoituksen suhteen mennään laveinta valtaväylää ja turha nippelitieto saa väistyä. Suurmiehestä maalaillun muotokuvan voi lapioda pullamössöviihteenä, mutta siihen se taitaa lopulta olla liian tylsä. Molemmat elokuvat ovat sellaisia miesten Titaniceja, mutta kelpaavat taustalle, kun peitän vanhan päiväkirjani sanoja.

Muista ehdokkaista ei olekaan paljoa sanomista. Tänä vuonna olen ihan tsempannut, jotta jaksaisin katsoa ja pysytellä hereillä. Tykkäsin vähän Lady Birdistä. Ja jostain kumman syystä myös Get Outista, vaikka se lopulta menikin aivan käsittämättömiin hihitys-sfääreihin. Ei kai pitäisi nauraa näin paljoa? Pidetään yllä vähän outoa tunnelmaa ja tapetaan kaikki. Get Outissa oli parasta sen vinksahtanut ö-luokan elokuvan tuntu. Myös Baby Driverissa tapettiin lähes kaikki ja sehän sopii minulle. McDormandin lisäksi jaan Oscarini kyllä tänä vuonna Ruotsiin. Ruben Östlund on maailmani suurin toivo. Ollut jo jokusen vuoden. Menkää ja löytäkää, ette häviä.

McDormandin rooli on sellainen irtoripsetön ja tavallinen, jopa äijämäinen. Ehkä se sopii omaan elämääni, jossa vaivoin jaksan levittää huulipunaa tai pukea päälleni muuta kuin pyjamahousut. Eilen en jaksanut pukea loppuun asti, vaan kävin kävelyllä ja keskustan kaupoissa sukkahousuissa ja topissa. Kaipasin jään ja sapelin päällä kahlatessani jonnekin lämpimään, missä tarvitsisi pukea ehkä yksi huomaamattoman ohut vaatekappale. Katselin harmautta, vettä ja loskaa, ja koin jonkinlaista tyytyväisyyttä ja iloa siitä, miten peittelemättömän tylsää, väritöntä ja ankeaa kaikki onkaan. Särkylääkehöyryissäni hyräilin itsekseni ja päätin kävellä reippaasti ja pelkäämättä kaatumista, enkä kaatunut kertaakaan, vaikka paluumatkalla taiteilin valtavan kirjapaketin ja kissanruokakassin kanssa.

Nyt on niin lämmintä, että saatoin istua parvekkeella aamukahvilla ja katsoa voimalan harmaata savua joka työntyy harmaan taivaan läpi suoraan kohti minua. En ole tarvinnut vielä yhtäkään särkylääkettä ja sumu on hälvenemässä. Olo on herraskaisen auvoisa, vähän kuin kesällä laiturin nokassa ja syksyllä keskellä suppilovahverometsää. Pysähtynyt, laajentunut ja kerroksellinen. Jatkan päiväkirjan kerrostamista, ensin väriä, sitten uusia sanoja. En tuhoa mitään, kerrostan vain, että kaikki mahtuu. Se mikä ei ole enää näkyvissä saa olla näkymätön osa tätä kaikkea. Se mikä ei vielä ole tärkeää, on erittäin tärkeää.