10.1.2018

Kuulen äänen takanani



Virutan varpaita kirkkaassa vedessä. Raukeat ja lämpöiset jalat ovat polvia myöten uppeluksissa. Silitän oikeaa jalkapohjaani harmaata ajopuuta tai karahkaa vasten ja tajuan että se onkin käärme. Yhtäkkiä jalka on jumissa sen alla enkä saa sitä vedettyä pois. Käärme alkaa kiertyä toisenkin jalan ympärille. Yritän irrottautua käärmen otteesta, pyristelen ja poljen vettä kunnes huomaan kamppailevani raadon kanssa. Käärmeestä on jäljellä vain nahka ja se on ilmeisesti teurastettu vatsapuolelta, pitkällä vedolla päästä häntään. Kuulen Muusan äänen takanani. En ole varma, mitä tekemistä hänellä on tämän kanssa, luulen että paljonkin. Nimitän unta painajaiseksi, sillä se on selvästi samaa sarjaa ennen joulua alkaneen painajaisjakson kanssa, mutta nyt luulen etteivät nämä unet ole painajaisia ollenkaan. Saan niistä niin paljon mielihyvää. Innostun.

Myöhemmin soitan Muusalle. Se sanoo jotakin sellaista, että minun onkin aika soitella, kun elämässä kaikki on liian leppoisaa. Vain soitto Muusalle ja kaiken saa tarvittaessa umpisolmuun. Puhumme pitkään, Hesset ja muut, tämän elämän ja vuodet. Ilahdun nytkin siitä, miten helposti alamme vähän sinkoilla ja miten kivuttomasti löydämme hauraita ja yhdistäviä säikeitä hattarauniversumistamme. Parasta on yleensä se, että se mitä en ehkä osaa vielä muotoilla ääneen, saattaa livahtaa Muusan suusta. Se osaa täydentää ja muistuttaa. Uskon sen toimivan molempin suuntiin. Ainakin silloin kun sitä eniten tarvitsen.

Muusa muistuttaa, että nykyään on vaikea päästä yhtä isoon umpisolmuun kun joskus aiemmin. Se on hauskaa, koska meillä on molemmilla kyky taipua erityisumpisolmuun ihan itseksemme. Nyt on kuitenkin leppoisampi vaihe. Olen sellainen uuninpankolla lojuva kissa, joka nautti lämmöstä ja lipittää kermaa, yrittämättäkään saada itseään solmuun. On hyvä pysähtyä raukeaan älyttömyyden tilaan, jossa virta virtaa tasaisena ja puolikirkkaana, ilman mutavyöryjä, vedestä nousevia ruumiita, paskaa ja uppotukkeja.

Unistani huolimatta olen melkein liikaa hereillä, koen parin tunnin masennusjaksoja, joiden jälkeen ilahdun pelkästä omasta ruumiinlämmöstäni, raukeasta aivottomuudesta. Olen tarkkaavainen, kulkuneuvoissa kuuntelen ihmisten puhetta, haistelen niitä ja kuulen niiden syövän sipsejä ja tuhisevan unissaan. Hymyilen kun tyttö syö salaattilounaansa hangessa seisten ja pikkuinen täti sanoo dinosauruksen kokoiselle koiralle että täytyy kipittää. Nukahdan itsekin silloin tällöin, mutta kärsin lievistä univaikeuksista, koska enimmäkseen kaikki tuntuu niin hyvältä ja kuuntelen  mielelläni öisiä lumiauroja ja roska-autoja ja sitä lasta joka aamuviideltä juttelee pihalla isälleen. Hetken ajattelen, että tämä on yksityinen Berliinin taivaan alla, joka on jatkunut jo pitkään alkuperäisten lopputekstien jälkeen.

Kaipaan säkkipimeyttä ja samettia, pitkää yötä täynnä tähtiä. Silti herään aikaisin aamulla, lapsellisen malttamatomana hereilläolon suomien mahdollisuuksien suhteen. Kaamosta ei ole vieläkään missään. Ikkuna on auki yöhön ja suren kaupungin jatkuvaa valosaastetta. Nousen neljältä keittämään kahvia ja katson taivasta joka värjäytyy harmaanoranssiksi voimalan valosta. Tekee mieli lähteä jonnekin, muutamaksi päiväksi, ylemmäs kartalla.

Heti kun kahvimaito loppuu, lähden.

Kävelen lähimpään kauppaan, unohdan hetkeksi unen ja valveenkin. Olen jokin joka hengittää ja narskuu, yskähtää ja avaa silmänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti