1/30/2018
Varalaskupaikka
Olen saanut sunnuntai-iltana viestin ja linkin lehden koetaittoon. En muista kirjoittaneeni yhtään mitään. Tällaiset on pelottavia hetkiä. Avaan linkin ja alan lukea. Teen sen mielelläni, sillä olen itseni uutterin ihailija. En pety paljoa. Ainahan sitä voisi olla parempi minä, mutta miksi ihmeessä, kun tämä on näin hyvä? Seison sormet ja varpaat (unohdin ylimääräiset sukat) kohmeessa ja odotan bussia joka on varmasti myöhässä. Mekossa talvitakin alla ei ole hihoja. Tunnen miten ihokarvat nousevat pystyyn ja törmäävät tummanvihreään tekokuituun. Tunnen itseni sekavihannekseksi. Katselen mielessäni ritarinkukkaa, jonka kaikkialle tunkeutuneen vihreyden ja kukkaloiston tapoin. Annoin sille lähtiessä vahingossa vettä ja sen sipulin juuresta nousi ilmoille banaanikärpäsparvi. Jäivät sinne tanssimaan. Ritarinkukan lehdet ovat nyt vaaleaa okraa, käpertyvät ja hapertuvat hitaasti lisää. Tykkään kuolemasta.
Olen herkillä lääkekokeilujeni jäljiltä. Ajattelen suuria ajatuksia. Sellaisia joissa on jokin paikka nimeltä siellä missä, ja siellä missä kaivetaan isoja kuoppia tai ajetaan jotain erikoista konetta, on aina eläkeläismies katsomassa ja joskus poikia ja joskus joukoittain eläkeläismiehiä ja poikia sekaisin. Lavea olo jatkuu. Olen aina rakastanut ajaa lentokoneiden varalaskupaikkojen läpi. Yksinkertaista ja käytännöllistä vapautta, pöpelikköä ja maantietä. Jos minulla olisi Jumala, niin taivas olisi varalaskupaikka.
Totuteltuani sunnuntaina monta tuntia kivuttomuuteen ja suoritettuani tennispallon avulla lapoja liiskaavia liikkeitä, jouduin lopulta luovuttamaan ja turvautumaan kaikkiin nappeihin mitä talosta löytyy. D-vitamiinin (se tekee minusta aurinkoisen, vaikkei sitä aurinkoisuutta taida kukaan muu havaitakaan) lisäksi pröystäilin särkylääkkeellä ja lihasrelaksantilla. Nieltyäni turvallisesti koko roskan ja muuttuessani autuaaksi vahanukeksi, muistutti lapsi, että tänään ei liputeta kivuttoman päiväni kunniaksi, vaan kyseessä on vaalipäivä. Ja että minulla on melkein puoli tuntia aikaa käydä äänestämässä, sillä jokainen ei annettu ääni, on ääni Niinistölle. Sitäkö minä haluan? Hus!
En voinut tunnustaa kasvattamalleni isänmaan toivolle, että tämä on just nyt mulle ihan sama, vaan hihittelin jotakin kansalaisvelvollisuudesta, pyjamasta ja huumeista. En ole koskaan onnistunut ottamaan lihaksia rentouttavaa lääkettä ja pysyttelemään samaan aikaan hereillä. (Unilääkkeitä ottaessani se on onnistunut monesti.) En halunnut olla huono esimerkki, joten nappasin nopeat vaalikahvit ja pääsin harhailemaan äänestyspaikalle. Muistan että matkalla satoi 20 sekuntia lunta. Se oli hauskaa. Huojuin lähikoulun ruokasalissa (tarkistin tämän tiedon myöhemmin lapselta, sillä en ollut ihan varma missä olen) ja käytin äänestyslippuani viuhkana. Kopistelin kenkiä lattiaan, vain pysyäkseni hereillä ja jotenkin jalat maassa. Se on vaikeaa, kun on muuttunut kuminauhaksi. Piirsin ohjeenmukaisen numeron pieneen ympyrään. Lopun iltaa makasin horteisessa rajatilassa ja tiukkailmeinen lapsi kävi mulkoilemassa ja antamassa väliaikatuloksia.
Nukuin aamulla autuaasti pommiin. Ei niin etten olisi ehtinyt bussiin, mutta jotenkin kävin älyttömän hitaalla. Puin väärin, en muistanut syödä, kahvikin katosi jonnekin ja unohdin, että lapselle piti kattaa lounas. Syykin selvisi. Aamulääkkeeksi olin unenpöpperössä valinnut melatoniinin. Opetus oli haurasta kamppailua. Kampesin grafiikanprässiä edestakaisin ja kuuntelin nuorten naisten eläinkauppafantasioita. Ja ne pienemmät nuoret naiset, haaveinensa. Istuimme siellä, opettajat, kirjailijat ja taiteilijat keskenämme ja uskoimme että haaveet kantavat. Minä olin melkein hengittämättä, etten paljastuisi luopioksi, joka sivaltaa jokaisen ilmassa räpyttelevän haaveen mattopiiskalla tomuksi ja repii neitokaisten sydämet irti huterista lapsenkehoista. Ihailen ja kadehdin heidän uskoaan ja varmuuttaan. Ei se ole kateutta. Ehkä se on toivoa ja iloa. Yritän keihästää kyynisen paskan sisälläni, jotta se vuotaisi kuiviin.
Viikon alku on hatarassa paketissa, mutta jokin pieni pelko on tuolla sisäelimissä. Odotan sähköiskua joka muistuttaa kaikesta minkä olen unohtanut. Olenko muistanut ostaa bussilipun? Miksi näin toissayönä pornounta vuosikausia sitten vaikuttaneesta eksästä? Miksi näin samanlaista, mutta parempaa unta Johnny Deppistä viime yönä? Onko tämä Pilvin syy? Onpa hyvä, että Pilvi on on mun elämässä taas tyrkyllä, enkä ole sanonut siitä teille sanaakaan? Vähänkö mahtavaa, että sain lapsen syömään kasvisruokaa, jossa oli kahta kaalia, kikherneitä ja paprikaa? Olenkohan muistanut ruokkia kissan? Missä kissa on? Onko huomenna oikeasti vapaapäivä? Onkohan se kissa hypännyt parvekkeelta alas? Vai onko se vasta ensi viikon keskiviikkona se vapaapäivä? Miksi minun annetaan kulkea vapaana? Miksi minä tuhosin vahingossa Pori Jazzin liput? Uskallankohan kysyä lapselta onko sillä ne printtiversiot?
Olenpa minä onnellinen. Lopetan heti. Onnellisuus on vähän tylsää. Vuoteessa on puhtaat lakanat ja minä olen puhdas ja öljytty. Haen vähän näkkileipää ja murustan sitä tässä, akupunktiota ja piikkimattoa. Maltan tuskin odottaa sitä mistä kohta uneksin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Epistä
Maija ja Suvi ”Te uskonette meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...
-
Maija ja Suvi ”Te uskonette meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...
-
"Jos pistät sen Ritari Ässän liian piiloon siellä sydämessä niin rupee saumat vuotamaan." Se joka tuli liian lähelle selk...
-
A: Ah se ilta kun ajeltiin kakka takakontissa. Kirjoittaakohan kukaan siitä koskaan kolumnia. B: Ei.Jouni Tossavainen, Näköala Haminavuorelle valokuvarunojen näyttely, Iisalmen kulttuurikeskuksessa Venny-salissa. Vietän vapaapäivää, aurin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti