Vielä kerran palatakseni kaamokseen: Luin ohivilahtaneen, todennäköisesti YLEn artikkelin siitä, kuinka kaamos masentaa suomalaista, mutta on heitäkin jotka ovat pimeälle immuuneja. Tarvitaan unta ja valoa. Valoa valoa valoa ja talven pimeydessä sohvaltakampeavaa sosiaalisuutta. Ihmisten seuraa. Tärkeintä on muistaa, että riippumatta vuodenajasta, 5-6% suomalaisista on masentuneita. Miksi siis edes yrittää jumittaa pelkässä kaamosmasennuksessa. Ottaa vaan itseään niskasta kiinni ja masentuu reippaasti ympäri vuoden.
Olen kylpenyt valossa koko viikon. Ja ihmisten seurassa. Tämä paastonaika ei mene ihan putkeen. Onneksi armo ei lopu. Sen sijaan että olisin rajoittanut ihmiskontakteja, olen haalinut niitä lisää. Olen myös varma, että rakastuin lievästi tänä aamuna joskus kymmenen jälkeen, keittäessäni aamukahvia ensin yhdelle ja sitten kahdelle. Minut on niin helppo saada koukkuun. Riittää, että puhuu asiantuntevasti sienistä, syö niitä ja tykkää kahvistani, nauraa tyhmille jutuilleni ja on fiksu. Tutkii luontevalla otteella kirjahyllyä ja osaa vaivihkaa ja ilman nenäkkyyttä kertoa jonkin omakohtaisen anekdootin kirjasta/kirjailijasta. Kotini on siis eräänlainen ansa. Ja se laukeaa vain kerran. Toisin kuin minä.
Minussa elää kuitenkin vahvana jatkuva epäily ja vainoharha. Usein käännyn epäilyjeni kanssa Vuoren puoleen. Pääsen tasaiselle ja saan lattiaa jalan alle. Tänään päädyimme lopulta siihen, että mies jossa ei tunnu olevan mitään vikaa ja johon en ole vielä koskaan törmännyt, on todennäköisesti istunut viimeiset vuodet vankilassa. Murhasta. Siellähän on aikaa lukeakin. Varmaan myös mielisairaalassa on aikaa lukea vaikka mitä. Tai vankimielisairaalassa!
Mietimme sitäkin, miksi emme osaa kaivata parisuhdetta kuin hetkittäin. Tunnistan omani nykyään kun se hetki on meneillään. Se on arvokasta. Se ei ole varsinaista kaipuuta. Se on iloa. Se purkautuu arkisessa aamuhetkessä, kahvinkeitossa ja pulputtavan väsyneessä puheessa, särkylääkkeissä ja ikkunan aukaisemisessa. Ja siinä kun tajuaa ripsivärin valuneen polviin asti, eikä toinen ihminen hätkähdä ollenkaan. Ihminen jonka läsnäolo tuntuu niin luontevalta, että olisi aivan sama olla yksin, mutta kuulee hengityksen ja aistii ruumiinlämmön, löytää tyynyltä pitkän vaalean hiuksen ja antaa sen olla siinä iltaan asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti