Ennakoimattomia räjähdyksiä

Kävin viikonloppuna aivan muutaman lauseen mittaisen keskustelun nuoren muusikon kanssa. Mietin juuri silloin kuinka vaikeaa on päästää irti vuosia jatkuneesta sarkasmin, vähättelyn ja solvaamisen kierteestä. Siitäkin, joka kohdistuu vain itseen ja peittää näkyvistä niin paljon. Se vie paljon energiaa arvostamiselta, rakkaudelta ja hyväksynnältä. Päästyäni pohdinnoissani kohtaan oma haudanvakavuuteni, sain viestin, jossa nuori muusikko kertoi halunsa olla vakavissaan ja tosissaan, koska sitä tosissaan olemista on niin vähän. Jäin pariksi päivää sanattomaksi.

Tämän alkukevään valossa näen paljon tällaisia pölyhiukkasen tapaisia yksittäisiä sanoja, ajatuksia, kohtaamisia, katseita ja kosketuksia, pieniä ja sähköisiä törmäyksiä, joiden ansiot ovat ilmeisen subjektiivisia.  Kuinka paljon pölyä, unohdettuja sanoja ja ihmisiä täällä yhtäkkiä nouseekaan esiin.

Hämmästelin jo aiemmin sitä, että kun mikään ei tunnu miltään, muuttuu moni asia merkityksellisemmäksi. Ja kun mikään ei tunnu miltään, alkaa kaikki tuntua laajemmassa mittakaavassa. Mitä enemmän on tilaa, sitä pienemmät asiat nousevat näkyville. Nillä on nyt tilaa.

Ajattelen kirjoittamista, suunnilleen siitä kohtaa, mihin yöllä jäin. Nukahdin nimittäin kauhuissani ajatellessani omaa valheellisuuttani, teennäisyyttäni ja kaikkia virheitä joita olen sanoilla tehnyt. Julkisia virheitä, sellaisia joiden olemassaoloa en edes muista, tahallisia ja tahattomia loukkauksia, epäpätevyyttä, alkeellisia lauserakenteita, pilkkuvirheitä, typeryyttä, suutus- ja menkkapäissään luotuja julkisia oksennuksia jonkun viattoman päälle, laiskuutta, asiantuntemattomuutta, inhoa ja väsymystä taiteen edessä (varsinkin) ja lopulta rakkautta. Ajattelen montaa yhtäaikaista ajatusvyöryn räjähdystä, jotka tapahtuvat päässäni niin, etten saa koottua niiden raunioista sanallistamista silmälläpitäen muuta kuin jäänteitä ja sirpaleita, kirjaimen sieltä täältä, vaikka jokainen on pienen hetken ajan tärkeintä maailmassa ja luulen, että ne olisi saatava muunnettua ymmärrettävään muotoon.

Ajattelen niitä jotka puhuvat kirjoittamisesta ja kirjoittavatkin, aivan kuin se olisi hengittämistä, aivan kuin se ei pysähtyisi koskaan. Muistan itsekin joskus kirjoittaneeni hengityksen tahtiin tai hengittäneeni kirjoituksen tahtiin. Miten voisi kirjoittaa ennakoimattomien räjähdysten tahdissa?

Katson kotia, joka valmistautuu aamun valokylpyyn, naista joka vääntää ja taivuttaa kehoaan parempaan asentoon ja seisahtuu selkä suorana huoneentaulun eteen. Näen sinne tänne siroteltuja pieniä vihreitä keitaita, jotka olen huomaamattani sellaisiksi rakentanut. Teen asioita tietämättäni.

Kirjoittamisesta selviää kirjoittamalla. Ei millään muulla. Keskinkertaisuudessani olen toivottoman ihastunut sanoihin, omiini ja toisten. Sitten tulee näitä hetkiä, kun tajuan että ihastustani on kannatellut vain sinnikäs itsepetos, (rahan)ahneus, tylsistyminen tai yksinäisyys. Voin nimittää sitä miksi tahansa. Huomenna se on taas rakkaus.

Huoneentaulu