3/23/2018

Maailma loppuun kärisee*









Kuu kirkastuu. Istun puoliksi selin siihen, mutta käännän kipeytyneet niskani kiepille ja katson sen hidasta valaistumista. Hämärä laskeutuu varovasti, tavuviivoin. Kuu on kuin jättiläisen etusormen kynsi, leikkurilla leikattu ja lattialle sinkoutunut. Kun kuu on pala kynttä, on jättiläinen aika iso. Laitan silmät kiinni ja jättiläinen näyttää valtavalta, avaruudensuuruiselta, lämpimänruskeisiin käärinliinoihin kietoutuneelta kakkapökäleeltä.

Ilmassa on kevään lisäksi kuumetta ja muistikatkoja. Kevään lumivuoret ovat korkeampia kuin koskaan ennen täällä, vaikken muistakaan edellisistä vuorista mitään. Tai muistan minä ensimmäiset vuoteni täällä, miten puhtaalta kaikki näytti, miten kahlasin reittä myöten lumessa, oikopolkua pitkin töihin ja nauroin posket punaisiksi silkasta kahlaamisen onnesta. Olen matkalla pohjoiseen, mutta eriskummallisen hitaasti.

En ole ihan varma mitä olen sanonut, nähnyt, kuullut ja luvannut. Epäilen dementiaa. Soitan jonnekin varmistaakseni diagnoosin ja juoruillessani niitä näitä, alan taas muistaa. Pää on ollut hirveän kipeä, sillä lailla, että todellisuus on aina syvähengityksen mittainen ja uskaliaan tuskaisa ja itkuherkkä. Luulen että se on stressiä, vaikken edes ole erityisen stressaantunut. Liikuttelen selkärankaa suoraksi. Ehkä se on kuolemanpelkoa ja polttamatta jääneiden muistiinpanojen aiheuttamaa astmaa. Ehkä se on se kaatuilun aalto. Tuntuu etten osaa enää kävellä. Kävellessä ajattelen. En  siis osaa enää ajatella. Kaikki kasaantuu ja pulppuaa ja minä hoipertelen.

Pyyhin sen kaiken pois. Imuroin ja luuttuan. Käyn ostamassa italialisia ja espanjalaisia kinkkusiivuja, käärin niihin tuorejuustoa, höyrytän papuja ja siirtelen mämmiä sinne tänne. Se ei ole minun, mutta ostin sille kaveriksi pienen purkin kermaa.

Naapuri itkee. Eilen se imuroi. Minäkin imuroin, mutta sitten taivuin jotenkin liian alas ja lyttyyn ja olin varma että nyt tämä on aivokasvain ja verenvuoto ja kuolema, sydän. Ei kai se ole kun olen ja keinun.

Aamulla joku soitti, koska olin antanut luvan. Sanoin että joo, lähden mielelläni Latviaan, olen ollut siellä ennnenkin. Tykkään Jurmalasta aikaisin aamulla. Kun siellä hiekkarannalla ei ole ketään ja kello on viisi ja kilometrejä on 30 ja risat. Ja ne haisevat torit. Kyllä minä sittenkin muistan. Avaan kartan ja lasken että kauemmaksi Jurmalasta en oikeastaan voisi joutua.

Kummitus toi minulle jo viikko sitten munaa. Kuuntelimme Akia ja Turoa ja Hectoria. Tykkään siitä miten tutustumme toisiimme ja miten universumi on ollut viivottimen kanssa luomassa meille mahdollisuuksia kohdata. Silloinkin kun emme ole edes itse tajunneet kohtaavamme. Miten jostain ihmisestä voi tulla niin tärkeä? Sillä on mies mukana ja supatamme kun mies käy siiderikauppaa jossain torinlaidalla. Tuulimunat ja muut, rakkaudet ja risat, kaikki tulee nopeasti ja luontevasti ulos. Ehkä tämä kaikki nostaa lämpöni pilviin.


*Jukka Nissinen <3




3 kommenttia:

  1. Oliko siellä lusikkakin? Voi mikä turhake... ��

    Tapaaminen on tärkeätä. Tarinoiden jakaminen - tutustumme vähitellen, mutta kyllä sen jo huomaa. Jos ei muusta, niin naurusta.

    VastaaPoista
  2. Kaksi (2) lusikkaa. Älytöntä. Oot rakas!

    VastaaPoista
  3. Tähän sydän. <3

    VastaaPoista

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...