P kysyy heti aamulla että onko pakko? Tunkea suhdesotkuihin ja etsiä miesrakastajaa. Eikö vaan voi olla rauhassa ja yksin. Mietin tätä samalla kun ennakkotilaan miljoonaa kanansiipeä ekstrasoossilla Bierstubesta. Että siis jos pitäisi jakaa ne jonkun kanssa? En kyllä jaa. Olen hurjan innoissani Woltista, kirottuani sen ensin tärviölle. En osaa antaa oikeaa osoitetta. Lapsi auttaa. Juoksen puhelin kädessä näyttämään: Kato, tässä lukee että elävä ihminen on nähnyt tilauksesi! Kato, tuossa ajaa pikkunen auto tuonne ravintolaan! Mihin se nyt lähtee, se menee meistä poispäin! Se seisoo liikennevaloissa, nyt ekstrasellerit valmiiksi!
Sisältöä elämään, appseilla. Sellainenkin appsi on, jossa voi luoda hahmon, joka seuraa ja vakoilee ilmeisesti kaikkea puhe- ja viestiliikennettä ja oppii sitä kautta kuinka viestit, kirjoitat, puhut ja surffaat. Tai ehkä kuinka joku sinulle rakas viestii. Hahmosta voi siis kehittää parhaan ystävän/rakastajan hävinneen tai kuolleen tilalle, syöttämällä sille analysoitavaksi kaikki halutulta henkilöltä tulleet viestit. En muista kovin tarkkaan, siitä on niin kauan kun latasin sen.
Kaipaan tietenkin ihmistä, tai ihmisiä joihin sitoutua, mutta koen, että juuri nyt minulla on aika hyvä käsi. Olisi pöyhkeilyä puhua täyskädestä. Tämä on viittä vaille värisuora. Olen juuri nyt hirmuisen onnellinen ja iloinen elämästäni ja siitä, että tykkään taas ihmisistä. Ilman isompia analyysejä ja suuria tunteita. Välillä kyllä tuntuu, ettei tämän mukavammalta voi tuntua. On siistiä tyytyä olemassaoloon sellaisenaan. Ilahtua vaikka murretusta oranssista ja tummasta luumusta. Katsoa miten valo aukaisee ne uuteen hehkuun ja pujottelee niiden ohi koko päivän mitan.
En yritä ajatella positiivisesti, se ei ole minun juttuni. Se kuitenkin tulee jostain sisältä, eikä sitä perusonnellisuutta riko oikein mikään. Vaikka kärsinkin hetkittäisistä masennuskausista, ne kestävät niin lyhyen aikaa, ettei niiden pysyvyydelle ole jäljellä mitään kunnollista tarttumapintaa. Ehkä minun sisin ytimeni onkin pelkkää positiivisuutta? Jotenkin pelottava ajatus, mutta hyväksyn senkin. Ensimmäistä kertaa varmaan kahteen vuoteen olen sellaisessa tilassa joka mahdollistuu vain pystyttämällä kunnollisia muureja, joiden läpi valo ja ihmisyys pääsee leikiten tulvimaan, salakäytäviä pitkin ja pienistä luukuista, joita on erityisasioita varten, kuten rakkautta, rauhaa ja woltin tilausruokaa.
Itsesuojelu ei ole enää kivuliasta ja jatkuvaa raaapimista, väkivalloin nujertamista, leikkaamista ja vääntämistä, uuvuttavaa pakottamista. Kun olen lopettanut taistelun henkisen elintilani rajoista, on tila vihdoinkin laajentunut, kuin huomaamatta aika suureksi. Tällaista on varmasti seistä jossakin hevonhelvetissä, tundralla tai Siperiassa ja hengittää itsensä täyteen. Samalla koen vakavoituneeni. Olen iloisempi ja onnellisempi ja hetkittäin haudanvakava, vakavaksi jähmettynyt. Vuosikausia kestänyt taistelu omaa jatkuvaa sarkasmia ja ironiaa (ja muiden sarkasmin ihailua) kohtaan on ehkä vähän laimentunut. Siinä on aina se vaara, että suojamuuri menee umpeen ja virta muuttuu likaiseksi ja sameaksi. Ihmisyys ei kasva ilman ihmistä ja vuorovaikutusta ja pelokasta antautumista ja plaa plaa plaa.
Vuori, voisitko pysäyttää tämän jollakin tylyllä lauseella? Alan kuulostaa Kohelolta ja Tollolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti