3/31/2018

Kevätkauhua



Tällä viikolla on yksinäisyysviikko. Ihmettelin kun iltapäivälehtien nettiotsikot ovat täynnä riipiviä tarinoita yksinäisyydestä. Tosin ne on väritetty toivolla, sellaisella jossa jostakin (järjestön tai muun kautta) löytyykin paras ystävä ja sitten kaikki on taas hyvin.

Joskus 20 vuotta sitten saatoin hakata rystyset verille työhuoneen seinään ja kirota yksinäisyyttäni, mutta siitä tuntuu olevan aikaa. En oikein muista mitä niin väkivaltaisesti kaipasin. Varmaankin toista ihmistä. Se oli jokin toinen elämä. Viimeksi kuluvalla viikolla istuin todennäköisten ystävieni kanssa sporttibaarissa avajaisten jälkeen jatkoilla ja sivusimme ihmissuhteita. Kuka muisteli ketäkin tai vuosikymmeniä jatkunutta liittoaan. Tunsin itseni hirveän vanhaksi, ainakin 80-vuotiaaksi. Päässä soi Kauko Röyhkän Kävelen. Se kohta missä kaikilla muilla on kakarat ja koti. Tunsin irrallisuutta ja haavoittuvuutta, yksinäisyyttä ehkä. Nuo kaikki menevät tästä koteihinsa ja kumppaneittensa luo. Minä vain menen, irrallaan, milloin mihinkin. (Ei se ole edes totta.)

Tunsin itseni vähän yksinäiseksi kun lapsi päätti viettää pyhät yksikseen ja lähti eilen myhäilevän tyytyväisenä toiseen kotiinsa. Olin hipihiljaa ja laitoin sen kassiin pähköinöitä ja namuja. Äitinä luulen ettei ole hyvä pakottaa lasta kiinni itseensä. Lapsella on oikeus itsenäisyysharjoituksiin ja yksin olemiseen. Olemme molemmat lopulta niin itseksemme viihtyviä, että ärsyynnymme joskus kanssaihmistemme hengityksestä.

Vaikka nyt juuri ehkä kaipaisinkin jonkun toisen ihmisen hengitystä. Onko sellainen tunne sitten yksinäisyyttä. En edes tiedä varmasti koenko yksinäisyyttä vai kateutta vai onko se vain hetkellistä melankoliaa siitä, että tuntee epäonnistuneensa kaikissa ihmissuhteissaan ja olevansa siksi yksin maailman tappiin asti. Ympärillä kuitenkin ihmiset jatkuvasti pariutuvat, löytävät toisensa, etsivät käsiinsä toisensa ja tekevät sitä looppina keskenään. Ehkä tunnen vain ulkopuolisuutta. Johtuuko se ulkopuolisuuden tunne siitä, että olen kyvytön ja huono ja jään aina ihmissuhdehommeleissa kakkoseksi tai vitokseksi, kun kaikki löytävät ja etsivät mieluummin jonkun muun kuin juuri minut. Vai eikö minua vain kiinnosta tarpeeksi.

Olen ajat sitten luopunut viallisuusajattelusta, jossa olen tyhmä, ruma ja kelvoton. Entä jos sittenkin olen juuri sitä. Minä, mahtava tyyppi. Torjun sen ajatuksen niin hyvin, että olen ainoa joka ei huomaa sitä.

Soitan vienoon itsesääliini Chet Bakeria ja avaan auringolle verhot ja ikkunat, parvekkeen oven. Poltan sängyssä tupakan. On ihanan hiljaista ja rauhallista, melankolia virtaa, kohisee ja muuttuu kangastukseksi. Illalla on juhlat. Mietin olenko kyllin vaarattomassa tilassa sosiaalisuuteen vai onko tiedossa kevätkauhua, itkua, parkua ja ahdistusta. Jään tähän leijumaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...