Kylläpä on ollut kiikkerä viikko. Tähän mennessä. Lumimyrskyjä ja tulvia nyt ainakin. Kaatuneita medialaitteita, tuhoutuneita kovalevyjä, yhteensopimattomuutta ja lisää yhteensopimattomuutta, turhaa työtä, melkein itsestään rikkoutuneita laseja (ne hyppivät päälleni kaapista), jääkalikoita katolta niskaan (murusia) ja käsilaukkuun (puikkoja), kompurointia koiran ruokakuppeihin, heilumista huteralla jakkaralla, korkean paikan kammoa ja hikoilua (70 cm jalat irti maasta). Aamupalan, lounaan, päiväkahvin ja illallisen siirtämistä paremmalle ajalle. Sellaista pientä silppua ja kauhua, jota arki yleensäkin on täynnä, mutta jotenkin tehostetusti tällä kertaa, pelon rajamailla kiikkuen, että mitäköhän seuraavaksi. Sellaista yhteisöllistä ihmetystä, että onko Riivaaja (onko se muka todellinen) vihdoinkin löytänyt pienen yhteisömme ja taputtelee meitä nyt hengiltä.
Ei se kai ihan niin mene. (Paitsi se kaverin liiteri. Pitikö senkin vielä sortua juuri nyt?)
Meinasin tehdä sellaisen taulukon, jossa listaan viikon miinukset ja plussat, että oikein omin silmin näen, että näin se maailmanloppu alkoi, näillä miinusmerkeillä. En tehnyt listaa, sillä pelkkä sen ajatteleminen toi mieleen niin monta plussaa, ettei niiden voittoa tarvinnut taulukolla osoittaa. Maailmanloppuunkin tarvitaan vähän enemmän yhteisöllistä vääryyttä kuin tämä omani.
Hyvä arki on kyllä hirveä termi, mutta hyvä arki, olosuhteet huomioonottaen, koostuu silpuksi sirotelluista suvantokohdista. Suvannot saattavat olla kestoltaan häviävän lyhyitä, lähes huomaamattomia, mutta niiden olemus tulee julki joskus myöhemmin, siinä kohtaa missä hengitetään syvään ennen nukahtamista, istutaan liikkuvassa pendolinossa, ei kenenkään maalla ja tuijotetaan tummenevaa tyhjyyttä. Niihin hetkiin ei välttämättä edes voi itse vaikuttaa (mutta ne vaikuttavat itseen) muuten kuin asennoitumalla etukäteen niin, että uskoo niiden olemassaoloon ja luottaa että ne tulevat aina joskus, vieraisille, tyhjään taloon, tyhjään päähän. En tiedä mitä tarkoitan, mutta tiedän että niitä hetkiä on.
Minun työviikkoni päättyi Jackson Pollockiin. En enää jaksanut, joten vilautin nelivuotiaille (ei enää ikinä, paitsi ehkä joskus) pätkän Pollockin juosten kustu -tekniikkaa. Siivosin puoli tuntia. En usko, että pääsin vanhempien suureen suosioon, sillä yksi pienimmistä oli kyynärpäitä myöten ruskeassa värissä (hän osasi sekoittaa sen itse) ja esitti kiivaita vastalauseita avustaville pesutoimilleni. Hän halusi viedä edes osan väristä sormien välissä kotiinsa, muistona, äidilleen. Aivan käsittämättömän mahtava tyyppi.
Ehdin viikolla pyörähtää kerran kotona vaihtamassa vaatteita ja silittämässä kissaa, nukkumassa yksityiset uneni omassa sängyssä ja moikata lastani. Muita plussia ovat ainakin juhannukseksi sovittu hiihtoretki ja yhtäkkinen yhteisöllisyys naisten kesken. Sen sijaan että olisimme kaikki viettäneet väsymyksemme yksin, teimme iltamyöhään ruokaa. Yksi paistoi kanan, toinen teki salaatin ja kolmas lämmitti saunaa. Sopivasti yhdessä, sopivasti yksin. Tämä ei onnistu ilman rakkautta. Se on ehkä se suurin plussa. Tulin eilen kotiin ennen yhtätoista. Katsoin junan ikkunasta itseäni syömässä banaania. Katsoin mustaa ja mummoja tableteilla. Rinkkoja ja matkalaukkuja, kutimia, unia ja hihitystä. Kotiinpaluuta ja matkalle lähtemistä. Haaveilin aamusta, jona ei tarvitse liikahtaa mihinkään ja voin nukkua niin pitkälle kuin ikinä haluan. Heräsin puoli yhdeksältä ja viekoittelin T:n kanssani puutarhamyymälään. Tuhlasimme sinne vähät rahamme, tulimme kahville kaupungin parhaaseen kahvilaan ja pidimme puheita huonekasveille. Nyt ne seisovat suoravartisina ja vakavissaan, varmaankin pohdiskellen kaikkea kuulemaansa. Puskevat uutta alkua ja lehteä, hengittävät minua ja minä niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti