Kylkiasento

Juon aamukahvia sängyssä. Kuuntelen lievää stressiäni ja turhautumistani. Olen kuukausia, ehkä jo vuosia, ollut haaveilematta mistään hyvää kahvia suuremmasta. Se liittyy tähän osittaiseen vapauden- ja laajentumisen tunteeseen siitä, ettei mikään tunnu missään. Sehän on ollut pitkään tervetullut tunne ja sen sisällä olen leikitellyt myös hyvillä kohtaamisilla ja arkisten elämänmurusten merkittävyydellä.    

On ollut yltäkylläistä huomata kuinka vuosikymmeniä kyltymättömiksi totutelleet tunteeni ovat muuttuneet merkityksettömäksi hömpäksi. Nyt ne koettelevat sietokykyäni. Ehkä ne ovat heräämässä pitkän sammuksissaolon ja uudelleenkalibroinnin jälkeen. Tartun ajatuksiini kuin ajopuihin ja koen epämukavuutta. Enkö minä juuri ollut onnellinen? Mitä se onnellisuus edes tarkoittaa?

Heräsin eilen paniikissa ennen kelloa. Uni huijasi minut väärään aikaan ja paikkaan. Paniikki jatkui läpi päivän. Huusin lapsille, laskin loput opetustunnit väärin, tappelin iltaan asti puhelimeni kanssa joka palasi kevätretkeltään, jätin kodin siivottomaan kuntoon, koska en vain ehtinyt tarttua mihinkään. Se lisäsi paniikkia. Se tunne, etten ehdi mitään, vaikka teen kaiken mitä ehdin, päästän käsistäni ja sekoilen. Silti ilta tulee nopeasti, kello on yhdeksän ja ehdin juuri ja juuri sytyttää saunan, ennen kuin sammun itse.

Tunnen syyllisyyttä, koko päivän. Sitä vaarallisinta, jota ei voi nimetä. Ei kai sitä voi nimetä, kun se ei ole missään normaalissa suhteessa todellisuuden ja järjen kanssa. Se on yksi niitä itkuisia ja säälittäviä tunteita, jotka ennenkin ovat onnistuneet saamaan ylenmääräistä elintilaa juuri minussa. Olen mainio kasvualusta kaikelle paskalle. (Oh, tervehdys sinullekin marttyyrikuolevan itsesääli...)

Tällehän on voitava tehdä jotakin. Ihan itse. Olen sellaisessa puolikoomaisessa tilassa, joka saattaa sisältää itsesääliä, turhautumista, ylenpalttista ja kohtuutonta kiukkua, kyllästymistä ja väsymystä. Sellaisesta seuraa tahmea ja jähmeä olotila, joka ruokkii itse itseään. En aio päästää sitä paisumaan vain siksi että se on sille ominaista. Enkä jaksa nousta taisteluunkaan.

Ensiapuna ajattelin laittaa itseni hetkeksi kylkiasentoon. Varaan bunkkeriini tarpeeksi hyvää kahvia ja hiljennän työympäristöni sellaiseksi, että viihdyn siellä. Siivoan kaikki paskatunteet hetkeksi kaappiin ja syön suklaata aamupalaksi. En sano mihinkään kyllä, mihinkään sellaiseen mikä häiritsee keskittymistäni. Kastelen viherkasveja ja katson miten ne lähtevät revittelemään talven jälkeen. Pidän puhelimeni kokonaan kiinni klo 22-19. Sunnuntaina tarkistan tilanteen.