12.4.2018

Oh oh Wee-ell-Now!



Puutarha kukoistaa. Sitruunalehto kasvaa kohisten. Kaikki muu kaatuilee ja menee rikki, katoaa ja unohtuu. Tarvitsen äidin ja lottovoiton. Paitsi etten tarvitse, koska niitten myötä menisi varmasti kaikki vielä enemmän sekaisin. Kaikkea pientä taas. Puhelin. Tietokone. Kengät. Peukalon kynsi ja pala lihaa. Joka päivä jotakin. Jännä miten kädettömäksi sitä muuttuu, kun palauttaa puhelimen tehdasasetukset ja lähettää sen jonnekin hevonkuuseen huollettavaksi. Seuratakseen huoltotoimenpiteitä, täytyy olla puhelin, joka vastaanottaa viestit ja koodit.

Keskiviikkoaamuna kokoan palapeliä. Yli kolme tuntia kuolleita laitteita, akkuja, teipattuja laturinjohtoja ja kiroilua. Saan yhden puhelimen arkistoistani käynnistettyä. Soitan koesoiton, saan sen ladattuakin ja akun varaus kestää yllättävän hyvin. Tämä taitaa olla se laite jonka päälle on oksennettu. Yllättävän hyvin pelittää. Tulitikkuaskin kokoinen näyttö hivelee silmiä ja käyttömukavuus on nollassa, mutta kyllä tällä ambulanssin saa tilattua. Epäilen että tätä ei muuhun edes tarvita.

Jos somen alasajo tapahtuisi hallitusti, ehtisi ajatella seurauksia. Kun se tapahtuu vahingossa sunnuntaina iltapäivällä, ei tule paljoa muuta mieleen, kuin että mennään nyt näillä, jippii tätä vapautta. Maanantaina se kostautuu, koska myös tietokone ghostaa minut varoittamatta. Ja se kynsikin on jo rikki. Kohta menee kengät, mutta en vielä tiedä, että kahlaan kotiin tulvajärviä pitkin ja jokaisella askeleella kumpikin kenkä imee jäävettä. Jäätävä jalkakylpy. Ihan hyvä näin, sillä korpuksi kuivuneet jalkani varmasti pehmenevät tällä metodilla.

Tarvitsen heti whatsappia. Työni puolesta. Odotamme turhaan myöhässä olevia lapsia, koska kenelläkään ei ole puhelinta mukana. Vinkeimmät keskustelut käydään siellä lapsiryhmissä. Kerron lapsille kaikki viime päivien vastoinkäymiseni ja saan myötätuntoisen kiteytyksen aina niin älykkäiltä ihmistaimilta: Sulla on siis vähän niinku se perjantai 13. pvä...ollu viikon. Eikä se perjantai 13. pvä oo vielä ollu.

Huomenna on onneksi perjantai 13.pvä. Luulen että se menee hyvin. Yleensä on mennyt.

En kerro miten mobiilipankki herätetään eloon viisi vuotta vanhassa puhelimessa, koska en tiedä. En kerro kuinka läskileiri etenee ryynimakkaran ja juustoriisikakkujen voimalla. En kerro sortuneeni johonkin vadelmasokerikermarasvaunelmaan, tippa linssissä ja vettä kengässä. En kerro että aiemmin myöhennetty deadline on aikaistettu. En kerro, että sain juuri viestin olla työmaalla, jonka olin täysin unohtanut. Enkä kerro, että ipadini on pariutunut työkoneeni kanssa. Työkone on 80 kilsan päässä, mutta on todennäköistä, että varastan sen jo maanantaina. Jos olen vielä olemassa. Pct ja applet ja android on sellainen sekasotku, johon en enää kykene. Onneksi laitteet on nykyisin niin fiksuja, että ne elävät omaa elämäänsä, minusta välittämättä. Jotkut niistä ovat synkassa keskenään, osa on ihan pilvessä ja kaikki ne reissaavat omia reissujaan. Mihin minua tässä edes tarvitaan? Olen ainoa joka ei tällä hetkellä ole yhdenkään kanssa synkassa.

Enkä kerro, että unohdin kissan koko aamuksi parvekkeelle, kun yritin lämmitellä suhdetta läppärin kanssa. Enkä varsinkaan kerro, että passini ei ole voimassa, mutta että unohdin sen. Kipitin heti lähimpään kuvaamoon ja vannon, että tuloksena on karmein tietämäni sarjamurhaajaotos. Tulevina vuosina minut pidätetään aina kun liikun sen kanssa.

Sen verran voin kertoa, että karkaan huomenna hetkeksi vähän pohjoisemmaksi. Zenit täytyy riipiä kasaan sieltä mistä voi. En ole vielä keksinyt millä vehkeellä saan tekstini sinne minne pitääkin, mutta olen luottavainen. Jollakin ja jotenkin. Etsin jonkun baristan joka tarjoaa kaupungin parasta kahvia ja langattoman yhteyden kaikille, jotka ovat epäsynkassa kaiken kanssa.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti