14.4.2018

Sarjamurhaajan pikaloma


Lyhyt minilomani on valmis. Kotimatka päättyi johonkin Tokion savusumuun joka penkoi silmät kuiviksi ja sumeiksi ja vieritti hiekanjyviä korviin asti. Katupölykausi on parhaimmillaan ja asun huonon ilmanlaadun ytimessä. Saatan myös itse olla se ydin.

Keksin toissailtana tehdä työt siinä aamuneljän maissa pois alta. Se oli hyvä päätös ja pääsin horteiseen lomatunnelmaan. Pääni rakastaa stressikohdissa tyhjäkäyntiä, joka pääsee parhaiten oikeuksiinsa itsestäni riippumattomassa liikeessä. Kohdemaassa istuin terassille juomaan kahvia ja katselin lempeästi kevääseen hukkuvia ihmisiä, jotka kahlasivat sepelimurskeessa vielä harmaina ja lannistuneina talven jäljiltä. Muutuin itsekin harmaaksi. Pienimmät meistä potkivat hiekkaa saappaankärjillään ja ilmaan nousi saastuneita pölypilviä, jotka leijailivat kevyesti kohti ja hajosivat tabletin päälle ja kahviin. Mikä määrä koiranpaskaa ja kusta sisältyikään seuraavaan pikkusievään ja ajatuksettomaan siemaisuuni liian pienestä cappuccinostani. Ehdin vähän ruskettuakin, eli saada alulle kevään ensimmäisen aurinkoihottuman.

Varsinainen kohde oli uusi Pihalla-klubi ja virallisista virallisin blogimiitti. Blogimiitti on ehkä vähän turhan tarkoituksellinen sana tähän yhteyteen, mutta myös todellisuutta kuvaava. Kun nyt kaikki kolme satuimme samaan kaupunkiin ja olimme jotenkin avoimia kohtaamiselle, niin kohtasimme. Luulen, että Veela oli pääkohteeni, sillä J on tullut tavattua jo joskus aiemminkin. Ja Veela toi yhden todellisen ystävänsäkin, joka viihtyi seurassamme loppuun asti. En ehtinyt tuskastella ihmisvihaani tai surkutella sitä, että taas pitäisi olla sosiaalinen. Tai ennemminkin minulle ei ehtinyt kehittyä sitä tunnetta, että pitäisi olla yhtään mitään. Suuriääninen sarkasmini saattaa silti olla työlästä kestää. Luulen myös olevani mielettömän hauska. Samalla tavalla kuin Veela näki meidät kaikki pukeutuneina mustiin, unisexiin suojahaarniskaamme, minä näin alusvaatteinani sarkasmin. Minähän en tarvitse oikeita alusvaatteita ollenkaan: puen vain hätääntyneen sarkasmin ja sillä mennään. Saatoin lopulta olla pikkuisen topless, mutta se johtui vain siitä, että meillä oli mukava ilta.

Ei tuntunut kornilta tunnustaa, että tässä tämä mainostamani sarkasmin väheneminen ei juurikaan näy. Muutoin kuin sen lisääntymisenä. Puhuimme jonkin verran kirjoittamisesta, siitä miten peitämme ja häivytämme todellisuutta ja mistä emme sano koskaan mitään. Puhuimme tietenkin myös lapsista ja eläimistä miehistä. Voi olla ettei J tuntenut oloaan kotoisaksi (tai minua pelkästään sarkastiseksi) siinä kohtaa, jossa terävällä käsiliikkeellä puukotin aamupalapöydästäni löytyvää kaurapuuronsyöjää. Jos Veelan kauniit tyttäret vielä epäilevät minua internetin syövereistä aineellistuvaksi parrakkaaksi keski-ikäiseksi sarjamurhaajamieheksi, niin voin kertoa, että se on täysin järkevä ja aiheellinen pelko.

Minusta Veela oli ja on suloinen, sellainen silmilläänkin hymyilevä nainen, aika tyttömäinen ja tuikkiva. Parhaimmillani viihdyn sellaisten naisten seurassa. Pahimmillankin vain pakenen paikalta, mutten tapa mennessäni.

Hyvästelimme halimalla. Hain vielä aamuyöllä unikaverikseni pizzan. Se oli hyvä ja lämmin unikaveri. Aamulla menin hyvissä ajoin kahvittelemaan Jampan haudalle. Oli kohtalaisen jäinen reissu. Kevät ei vielä kykene ylläpitämään tunnelmaansa 24/7. Kävelin kuutisen kilometriä aamukävelyä, torit ja muut, tyhjentäen päätä ja istuin sitten kahvilaan latelle. Aurinko tuli siihen samaan aikaan. Siihen tuli myös setämies, joka näki minut potentiaalisena tätinaisena. Sedällä oli valkoviiniä, kevätmieli ja loputon tarve puhua kengistäni. Jännä juttu, sillä kenkäni ovat yli kymmenen vuotta vanhat rönttäkengät. Ehkä se oli juuri se piste iin päälle, jota setämies ei kyennyt vastustamaan. Nautin kahvini kaikessa rauhattomuudessa, sättäilin P:lle toiseen kaupunkiin. Kun sedän tuulipuku alkoi pitää hinkkaavaa ääntä, sain tarpeekseni. Myös kahvila sai tarpeekseen ja setäkin poistui paikalta kun tarjoilu lopetettiin. Mietin, olisiko voinut itsekin lopettaa tarjoilun jo aiemmin. Vaikka antamalla kengät jalastani? Oulu, mää niin rakastan sua.

Vasta kotimatkalla käsitin miten uupunut olen ja kuinka paljon minun tekee mieleni syödä olutnakkeja. Puhuimme pieniä monologeja T:n kanssa. Eläimistä miehistä  ja lapsista. Kodeista. Saarista. Residensseistä. Puhuessani ja kerratessani edellistä iltaa, tajusin senkin, että olen ainoa, jota  J ei hyvästellyt halimalla.

Nyt vähän polttelee aurinkokylvyt naamaa ja väsyttää ihan kamalasti. Masu on täynnä olutnakkeja, joten tekee mieli jäätelöä. Huomenna varmaan, taas kerran, aloitan uuden elämän. Syön vähemmän olutnakkeja, kävelen aina vaan kauemmas ja hankin yksityisen residenssin Oulusta. Viikoiksi tai kuukaudeksi. Minä viihdyn siellä yksiksenikin, etsimässä merkkejä niistä ajoista kun olin häviävän pieni, en edes alku vielä.





3 kommenttia:

  1. En uskaltanut halia. Story of my life. Ilta oli ihana. Kiitos kun tulit tilaisuuteen, yllättävä blogimiitti oli myös hieno.

    VastaaPoista
  2. Hehe. Jotkut asiat jäävät kirjoittumatta.

    VastaaPoista
  3. Voi, jotenkin tuntuu jo ihan epätodelliselta tuo perjantai. Sellainen pysäytetty hetki lasipallon sisällä, johon voi ravistaa lisää tähtipölyä lukemalla tämän uudelleen. Kiitos kauniista sanoista <3

    VastaaPoista