Elämän tila

Minulla on puhelimen muistilehtiössä lista asioista, joista haluaisin muistaa kirjoittaa. Olen merkinnyt muutaman digitaalisen harakanvarpaan ehtiessäni, mutten ole edennyt kirjoittamiseen asti. Ilmeisesti pelkkä listaaminen rittää.

Kirjoita:

Juhannusaattoa edeltävä yö, kun heräsin siihen, että päälleni satoi vettä.
Siitä miten kaikki naiset siivosi läpi juhannuksen.
Kylppärin hinkkaamisesta juhannuksena, valkkarilasi pytyn kannella. Parasta toimintaa.
Oikotietä ajaminen Muusan kanssa. Kaikki kesäillassa väijyvät läpikuultavat ladot.
Kaalista.
Matkustamisesta.
Vihreästä ja vedestä.
Lapsista jotka kasvoivat aikuisiksi ja etsivät vastauksia ja totuutta.
Retkestä Jannen kanssa ja tulevista retkistä, jos ei oo kirjoitettu.
Aamusta Latviassa.
Kekkosesta. Oma muisto.
Lumipalloista ja lumipallopuusta. Sedästä joka kertoi elämäntarinansa  ja mällistä.
Auton alle jäämisestä.

En siis kirjoita. Kaikki on taas näkyvämmin yhdentekevää. Paitsi tietenkin rakkaus plaa plaa, mutta sekin vain on, arkista huolenpitoa ja hetkittäistä nalkutusta. Sellaista jonka voi kohdistaa puheena vaikka seinille ja samalla ohimennen hipaista kohteen viileää maalipintaa. Listakin on siis enimmäkseen yhdentekevä, mutta dementoituvalle mielelle se on mahdollisuus aavistella olevansa jotenkin vielä olemassa.

En jaksa etsiä mitään syvällisiä vastauksia itsestäni ja historiastani välinpitämättömyyteni kulloisellekin sävylle ja analysoida sitä. En jaksa meuhkata mistään. Ilahdun puhtaasti lähinnä lapsen olemassaolosta. Ihmettelen aina, kuinka sen pää hipoo kattoa, vaikka juurihan se heitti volttia kohdussa ja sai minut voimaan erityisellä tavalla pahoin. Ilahdun myös viherkasveista. Siirtelen ja hypistelen niitä päivittäin. Latviasta varastamani pistokkaat riehuvat elinvoimaisina ja suren hetken häveliäisyyttäni, joka esti minua näyttävästi silpomasta kaikkia heidän viherkasvejaan matkamuistoiksi. (Eli olen siis ainakin vähän kiinnostunut varastelusta.)

En jaksa muistaa ja muistella. En ymmärrä ihmisten innokkuutta ja halukkuutta uusiin tai vanhoihin asioihin, en ymmärrä tunnemyrskyjä ja rakkauksia, suhteita, keskusteluja, Jumalaa, jumalattomuutta, tiedonjanoa, pariutumista, perheitä, lapsia,historiaa, uusia jäätelömakuja, juoruilua, taidetta, runoutta, työtä tai mitään muutakaan. Kaikki ihmiset näyttävät ja kuulostavat vähän kusiaisilta tervassa. Ja tässä kohtaa ei voi luontevasti erotella murhaajia ja murhattavia, hyvyyttä ja pahuutta, epäonnistumista ja onnistumista. Kaikki on kesävärisuotimella kirkastettua harmaaskaalaa.

Sen verran olen miettinyt, että ehkä tämä on ylenmääräisen ja turhauttavan stressaamiseni jälkitila. Samantapainen kuin tyhjän ja täyden välinpitämättömyyden tila, jossa lilluin loppusyksystä lähtien ja josta puhuin paljon ainakin Muusan kanssa. Tämä on täydennyspaketti sille leijunnalle.

Mietin, että tavallaan olisi aivan sama (taas kerran) kuolla nyt. En silti ole siitäkään erityisemmin kiinnostunut. Ainakaan niin paljoa, että tekisin sen eteen jotakin. Kiinnostuin hetkeksi kun meinasin jäädä auton alle. Sitä tosin tapahtuu muutenkin viikoittain, sillä ylitän kauppareissulla tien kaupungin ehkä pirullisimmalla suojatiellä. Se on Kuopion Golden Gate, suojatie, jonka ylittäminen on päivittäin uusittava itsemurhapäätös. En usko, että yksikään autoilija joutuu edes tuomiolle, keilatessaan jalankulkijoita kumoon juuri siinä kohtaa. Talvella suojatielle teurastettiin joku naapurin mummoista. Kinokseen tökittiin kynttilälyhtyjä mummon muistoksi ja autoilijat keilasivat seuraavaksi ne. Lopulta joku aamuyön lumiauroista levitteli kaiken kinoksiin ja ympäristöön. Varsinainen murhapaikan muistomerkki, kaikkin suuntiin silvottu ja kolattu.

Kun papparainen kohdallani jarrun sijasta löi kaasun pohjaan, koin hetkellistä raivoa, joka oli purkautua itkuna ja huutona ja pappamurhana, mutta joka purkautui jäätymisellä keskelle tietä ja lannistuneella uloshengityksellä. En normaalisti arvosta näitä jossittelutilanteita ja läheltä piti etten kuollut -juttuja, varsinkin kun tämäkin oli läheltä piti ettei läheltä pitänyt -tilanne. Ostin kaupasta normisti kaalit ja potut, juttelin tuttavani kanssa koiranruoasta ja vasta kotimatkalla aloin hyytelöityä. Sain aikaiseksi sellaisen pienen lapsen järjettömän kiukunpuuskan ja sanoin ääneen, heikosti kitisten, etten enää ikinä mene kauppaan ja tapan kaikki autot. Läheltä piti, etten itkenyt.

Olin kolme päivää aivan varma, että vielä jonakin päivänä kuolen juuri tuolle suojatielle (kuolema jotenkin kiertää minua juuri sinä kohtaa, kuin kissa kuumaa puuroa) ja se on täysin turha kuolema. Hirveää arvottamista, aivan kuin vähäpätöinen ja turha kuolema olisi jotenkin vähemmän arvokas kuin suurieleinen, näkyvä ja näyttävä kuolema. Nyt en ole enää varma onko turhaa kuolemaa olemassakaan. Kuolema on vain kuolema ja kaikki sen liepeillä on jotakin muuta, elämää ehkä, ja kaikki pääsevät niistä osallisiksi. Toivon silti, että kuolen suojatielle kesällä, kun koiranputki kukkii, sillä valtuutin Muusan järkkäämään muistotilaisuuteeni tai hautajaisiini koristeeksi koiranputkia. Sitten jouduin miettimään, että mahtaakohan mitään hautajaisia tai muistotilaisuutta edes tulla, kun ei oikein kiinnosta osallistua niihinkään. En muistanut, ettei se välttämättä ole minun vallassani. No, onpahan nyt ainakin koiranputkea. Voitte lohduttautua sillä, että kun päiväni ovat luetut, ovat toiveeni myös.

Elämästä sen verran, että nukuin helvetin huonosti ja kohta pitäisi/haluaisin olla Oulussa. Sen minkä nukuin, nukuin puoliunessa mytyssä parvekkeella. Tiedän nukkuneeni, sillä heräsin ennen kuutta uneksimalla Teemu Keskisarjasta. Elämäntehtäväni on ainakin tänään selvittää, mikä helvetti sitä ihmistä pitää loukussa unimaailmassani.