9.6.2018

Vedenkeittoa ja kirjaimia


Aika kuluttaa. Kirjoitan niin paljon, etten ehdi kirjoittaa. Enkä pelkästään kirjoita, vaan säntäilen sinne tänne, huiputtamalla itseäni, ettei nyt ole kiire mihinkään. Oikeastaan ei olekaan, luulen että useimmilla ihmisillä on enemmän tekemistä kuin minulla, isommat kiireet, isommat aikataulut ja isommat asiat pelissä.

Kiireen tuntu ei synny kiireestä. Ennemminkin siitä, ettei ole yhtä asiaa jossa viipyillä, fiilistellä ja keskittyä, vaan useita erilaisia, toisiinsa liittymättömiä asioita, joiden parissa puuhastella. Stressitason nousu johtaa kohtuuttomaan (kaiken) pelkoon ja vääristyneeseen ajatteluun. Takkuilevaa ajatus- ja kirjoitustyötä tehdessä ei oikeastaan kannata ajatella ollenkaan. Varsinkaan sitä, ettei osaa enää ollenkaan kirjoittaa. Ettei teknisesti osaa muodostaa kirjainketjuja ja niistä ymmärrettäviä sanoja ja lauseita. Se on naurettavuudestaan huolimatta piinaavan ärsyttävä tunne. Siksi kannattaa antaa tunteilleen mahdollisimman vähän valtaa. Huolehtii niistä kuten rakkaasta kotieläimestä. Syöttää ja juottaa ne säännöllisesti. Käyttää ulkona. Kouluttaa ne sisäsiisteiksi. Eikä anna niiden haukkua/purra/nylkyttää/raapia itseään tai muita.

Uskallan yhä olla sitä mieltä, ettei kirjoittamisen vaikeudesta mennä yli muuten kuin kirjoittamalla, vaikka siinä samalla joutuukin pinnistelemään saadakseen itseinhonsa huippukuntoon. Jos pitkämielisyyttä riittää, eikä hirttäydy ensimmäiseen mahdolliseen ovenkahvaan, niin kyllä ne sanat taas jostakin tulevat. Ne eivät tule, jos niitä ei tuota. Ainakaan ei kannata selata internetistä toisten selviytymistarinoita, koska niillä ei ole mitään merkitystä niille sanoille joita itse tuottaa. Ne eivät auta pätkääkään tai siirrä deadlinea, eivätkä ne varsinkaan maksa palkkaa. Pahimmillaan ne vaikeuttavat harkittua omaäänisyyttä. On turha lähteä fiilistelemään jonnekin metsäpolulle tai Netflixiin, jos teksti pitää jättää aamukymmeneltä ja kaappikello lyö juuri kolmea yöllä. Itkukin auttaa enemmän. Ja se että kirjoittaa. Vaikka sana kerrallaan. Suuri inspiraatio on todennäköisesti hevosen pyllyssä siinä kohtaa, mutta niin se vaan joskus on.

Tiukat deadlinet eivät ole pahasta. Niillä on kouluttava ominaisuus auttaa hoitamaan homma kasaan määräajassa, ilman turhaa märinää ja Jumalaisen näytelmän veroista henkilökohtaista matkaa kohti kaiken ydintä. Armokin kasvaa, kun tajuaa, ettei aina voi jäädä viikkokausiksi etsimään jotakin sanaa tai sivistyä harhapoluilla lukemassa/katsomassa murhasarjoja/juopottelemassa/ ja matkustaa Malediiveille etsimään itseään ja suurta inspiraatiotaan.

Hirttäytymisestä tuli mieleen tv-kokki Anthony Bourdain. Ehkä siksi, että se juuri hirttäytyi. V kertoi siitä eilen illalla. En ollut ehtinyt lukea uutisia koko päivänä. Ihmeteltiin ja inhottiin yhdessä sitä somemaailman tapaa kirjoittaa jokaisen kuolevan julkkiksen kohdalla jokin kollektiivisella sururunkkauksella höystetty tunteikas sydänpostaus esimerkiksi faseen. Sitten vaan sikinsokin surunaamoja ja sydämiä omiin ja samassa kuplassa kellivien samanlaisiin postauksiin ja laumaeläimen yhteishuojennus siihen päälle, ehkä vielä kynttilät tulille. Voi Anthony ja me kaikki suremaan jääneet. Voi meitä raukkoja ja varsinkin meitä raukkoja.

Parin vuoden sisällä varmaan kuka tahansa saa jokaisen tv-kokin ja tubettajan kuolemasta pari viikkoa saikkua, ehkä myös leskeneläkettä. Ajattelin aamulla tv-kokkia ihan vahingossa, koska podin vapaapäivän aiheuttamaa huono äiti -syndroomaa ja kokkailin uinuvalle teinille pitsaa. Vertaamatta itseäni ollenkaan Bourdainiin, ajattelin että sillä oli varmaan paska olo. Verrattavissa siihen, että itse pelkään unohtavani kirjaimet. Ehkä Bourdainista oli jo pitkään tuntunut siltä, ettei se osaa keittää vettä.

Olin monta tuntia erinomaisen tyytyväinen. Osaan keittää vettä ja hyvää kahvia. Kiireetön vapaapäivä, koti kuin kuukauden karnevaalin jäljiltä. Tiskiaine on aina lopussa. Kädet tekevät töitä ja aivot ovat väljän hölskyvässä tilassa. Ajattelen selvästi ja huolettomasti. Muistelen minua kuluttaneita kiireitä, ihmisiä ja keskusteluja, puheluita, kirjoituksia, öisiä tai aamuisia kävelyitä jokien, järvien, merien ja purojen varsilla. Laivoja, lentokoneita, junia ja busseja. Yllättäviä yhteydenottoja ja positiivista palautetta, jotka pimeinä hetkinä ovat erityisen tervetulleita ja liikuttavia. Stressi laukeaa juustoraasteeseen ja murentuvaan homejuustoon. Työnnän sormet suuhun ja haron homejustoisin sormin hiuksiani. Minä elän, eikä se juuri nyt tunnu mitenkään erityiseltä, mutta on silti saavutus, saavutettu etu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti