Päästyäni kotiin avaan ensimmäiseksi vesihanan. Armollinen vesi, hanavesi, käyttömäärä arvioitu vuokrassa. Auttaa päänsärkyyn ja auringonpistoksiin, lievittää paarmanpuremia ja sääskien muodostamaa paukamaista pitsikuviota iholla.
Naistensaaren autuus alkaa hälvetä ja kaupungistuminen kääntyy hitaasti kitisten käyntiin. Olemme taas puhuneet ihmissuhteet, miessuhteet, naissuhteet ja lapset ja lapsenlapset, pienet ihmiset, pienet (ja kyvyttömät) miehet. Itsemme siihen lomaan, jotenkin muka terveälyisiksi ja tiedostaviksi tarkkailijoiksi. Sellaisiksi jotka uskovat paarman purevan paremmin minua, koska vereni on ryhmältään sitä houkuttavaa. T pistää lieron purkkiin ja unohtaa sitten purkin jonnekin. Se liero piti vapauttaa luontoon, siihen parempaan luontoon vähän sivummalla. Että Universumi olisi meille suosiollinen. Minä en löydä sitä saatanan purkkia vaikka seison sen edessä. Mutta näinä päivinä Universumi on armollinen, hämmästyttävän selkeä ja suoraviivainen.
Jo edellisenä iltana poltan päiväkirjat, parin vuoden mittaiset, rakkauden ja ihmeen sanat, palavat sanat. Niillä ei ole painoarvoa, mutta ne painavat olemisellaan, siirtyilevät kirjahyllyssä, lojuvat ärsyttävästi keittiön pöydillä, parvekkeen nurkissa, muistuttavat rakkaudesta ja haaveista ja mielipuolisista uskomuksista niitten suhteen. Ne ovat itse-elettyä painajaista ja hengitysvaikeuksia, hirvittäviä yksityiskohtia täynnä, tunnustuksellisia vuoropuheluja, avuttomuutta ja lopulta totaalista arvottomuutta. Ne eivät ole minä, en enää tiedä kuka täällä on saanut sellaista sotkua aikaan. Varmaankin se nainen, joka kohta kaksi vuotta sitten kuoli pois ja jonka tilalle Universumi loi uuden naisen. Siksi täällä on yhä niin autiota ja tyhjää, vetten päällä liikkuu kaikenlaista, saunalauttoja, purkkareita ja ravintolalaivoja. Minäkin kellun, mutta luomistyö on selvästi vielä kesken. Minulla on kuitenkin nyt aavistus siitä, mihin tätä kaikkea tyhjyyttä ja tilaa on tarvittu ja mihin sitä jatkossa tullaan käyttämään. Sitä tullaan käyttämään tyhjänä tilana, juomavetenä, hengitysilmana ja universumin järjestämien yllätysten laskeutumisalustana. Ei yllätyksillä ole tilaa tulla, jos lentokenttä on täynnä rojua.
Saaressa saan etiäisen. Olen ihan varma, että joku on tulossa ja katselen järvelle. Se mitä tulee, ei tule järveltä, ei ihan vielä ainakaan. Katselen silti sinne, odotus kutittaa iholla. Huutelemme Universumille, että tuo kuhamies, venemies, kalamies! Kuha on mies!
Aamukahviloikoilemme ja tepastelemme kuumenevilla kallioilla, käymme läpi menneitä miehiä. T:n mielestä parhaat miesrakastajat ovat niitä, jotka tekevät parasta ruokaa. Käymme läpi kalalautaset ja hernekeitot. Ne jotka tekevät makaroonilaatikkoa ja karjalanpaistia, tekevät myös hyviä lapsia. Toiset ostavat eineksiä lähimarketista. Minä käyn jotenkin hitaalla, en keksi yhtään ruokalajia kuvaamaan yhtäkään miestä. Sitten muistan yhden oikein hyvän rakastajan, ihmettelen miten olenkaan voinut unohtaa jotakin niin maukasta ja räävitöntä! En kyllä tiedä osaako se edes tehdä ruokaa, emme koskaan ehtineet ruokailla. Meillä oli muutenkin niin vähän aikaa. Katselen yhä sinne järvelle, ajatuksissani. Yritän muistaa mitä kaikkea me teimme, mutta en muista yksityiskohtia. Iho muistaa jotain ja alkaa hymyillä. Aurinko kärventää ajatukseni ja saan päänsäryn.
Tasan kymmenen minuutin kuluttua tästä hetkestä, avaan kuistilla puhelimen ja mieheltä on tullut viesti. Ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuoteen. Aikalailla samalla hetkellä, kun olen maininnut hänen nimensä T:lle ääneen. Pidämme tätä merkkinä Universumilta ja ihmettelemme, kuinka se on kerrankin saanut rekrytoitua päteviä kesätyöntekijöitä. Tiedän ettei ihollani ole paljoakaan toivoa, mies ei edes asu Suomessa. Lähetän sille kuitenkin kuvan välkehtivästä Kallavedestä ja se hymyilee takaisin, että samoilla rannoilla ollaan. Emme edes kiirehdi mantereelle. Tiedän jo olevani Universumin erityissuojeluksessa, oikea lellikki.
En kuolemaksenikaan muista, mikä miehen nimi täällä on, mutta kiivaan selailun jälkeen löytyy Nymfomaanipoika. No niinpä tietenkin. Kun se lähtee aamupäivällä järvelle, sanon että tuo kuha tullessasi. Ei ole kuulemma vehkeitä. Sanon, että tuo sitten kala. Ei ihan kaikkea voi saada.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti