8/08/2018

8-8-16 ja 8-8-18


Maailma on viilennyt, mutten vielä huomaa sitä. Aina on hiki. Vesisade yössä viilenevällä iholla tuntuu lupaavalta ja leikkisältä. Ojennun lähemmäs ja nukahdan siihen. Ruumis imee itseensä kaiken kosteuden. Pienet terävät pisarat sihahtavat kiinni minuun ja sanon ääneen oih. Lähempänä aamua herään etsimään lakanaa. Peitän sillä itsestäni puolet. Toisen puolen nielaisee kohta aurinko. Sitä ennen yöperhoset asettuvat asemiinsa ja Paavo kulkee hermostuneena pitkin huoneita ja huutaa niille kissamaisia rivouksia.

Pakenen auringon tieltä ja etsin kahvikuppi kädessä päiväkirjaa jostakin vuosien takaa. En muista mihin siirsin sen. Se oli Tekokuun edessä sohvalla, mutta sain sen jotenkin vaihdettua Bukowskiin. (Suurin osa tuntemistani miehistä tarttuu aina jossakin vaiheessa Bukowskiin. Mikä lie, vamma minussa Bukowskissa.) En löydä sitä enää, mutta etsiessäni hukkaan kahvikupin ja puhelimen. Aivastelen koko päivän. Siirrän savottani lammelle, mutta päänsärky pakottaa takaisin. Nenä menee tukkoon ja yritän avata sitä jäisillä vadelmilla. Mikä tahansa toimii lumelääkkeenä, kunhan siihen vain uskoo.

Löydänkin sitten jotakin aivan muuta. Roviolla poltettujen päiväkirjojen puolisäädylliset sisarjulkaisut ovatkin täällä. Tässä. 58 julkaisematonta blogikirjoitusta. Luulen kyllä, että ne on jo kertaalleen julkaistu, mutta sitten olen piilottanut ne, piilottanut rakkauteni ja häpeäni ja hyväuskoisuuteni. Avaan niistä yhden, tasan kahden vuoden takaa, eikä se tee ollenkaan pahaa. Tulee oikeastaan hyvä mieli. Haistan maiseman ja avaruuden. Aavistan uuden pimeyden, joka ei vielä ole päässyt edes kunnolla alkuun. Se vaikuttaa hyväntahtoiselta ja houkuttaa pehmeydellään. Se pullistelee tähtien valossa ja on täynnä rakkautta.

Se kävelee läpi hautausmaan ja puhuu minulle ääneen tähdet ja olympialaiset. Taivaan gradientti on tummasta vihertävän turkoosista sävystä syvään ultramariiniin. Siellä on taivaan meri, jossa kelluu pimeyden ensimmäiset valot, pienet tähdet, jotka tuntuvat uusilta, vaikka todellisuudessa ne ovat vanhoja kuin taivas.

On niin myöhä, ettei omalle parvekkeelle kuulu mitään ääniä. Ennen hautuumaata kuulen puhelimessa Raksilan liikennevalojen piippauksen ja sitten sanon, että tiedätkö sinä ollenkaan, että hautuumaan muistomerkit ja patsaat muuttuvat eläviksi aina keskiyön jälkeen? Sitten kuulen kun portti narisee. Hymyilemme sen narinalle aina. Hautuumaan portin kuuluu olla äänekäs. Seurakuntayhtymä on palkannut miehiä ja naisia pitämään huolta siitä, että näin myös tapahtuu.

Molemmilla on sama ikävä. Minulla pyörii päässä jo kolme kaupunkia, mutta olen siitä hiljaa. En uskalla olla äänekäs. Leikkaudun sittenkin irti ylikasvaneista kynsistäni ja lähden toiseen kaupunkiin. Tiedän yhä varmemmin, että jossakin on taas hetkiä, kun välillämme ei ole yhtään kaupunkia tai kilometriä, ei taivasta eikä maata. Ei edes ilmaa. Merkkaan ne turkooseilla laatikoilla kalenteriin. Jotta voisin unohtaa ja lopettaa laskemisen.

Vähänpä minä tiesin. Onneksi. Vasta myöhemmin pimeys näytti todellisen voimansa. Se kietoi ja sitoi, kuristi ja söi, kunnes jäljelle jäi sellainen pieni kostea ja värisevä ihmislihakimpale. Sen se sitten nosti kämmenelleen hellästi ja puhalsi siihen vähän eloa. Syötti laihaa sairaalavelliä ja ojensi kohti taivasta. Halusi että katselisin tähtiä taas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Osa minusta huojuu

  Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua...