Ajattelun eroosio ja rodulle ominainen kalvakkuus

Pala kastematoa, voimaeläintä.

Eeva Kilpi, Kuolinsiivous.

Luin jostakin tutkimuksesta, jossa viitattiin siihen, kuinka aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että alkoholisti ymmärtää väärin kanssaihmistensä tunteita. Suru saattaa näyttäytyä juopolle vihana ja jokin positiivinen tunne, vaikkapa ilo, muuttuu joksikin negatiiviseksi. Alkoholi vahingoittaa todistettavasti niitä aivojen osia, joilla tunnistetaan tunteita ja prosessoidaan huumoria ja etenkin ironiaa. Se on sellaista ajattelun eroosiota. Alkoholi kuluttaa aivojen maaperää ja sedimentoi ihanat ajattelun rikkaudet hitaasti ja varmasti.

Jos kasvaa varhaisimmat vuotensa autiolla saarella, jossa Robinsonin ja Perjantain virkaa toimittavat erinäiset pulloröykkiöt (vasemmalla isän ja oikealla äidin) ja juoppohulluus, niin onko mahdollista kehittää jokin normaali tapa nähdä ja tunnistaa tunteita ja suorittaa kanssakäymistä? Omilla aivoilla ei ole paljoa tilaa kehittyä, kun alkoholistin arvaamattomat ja  murenevat aivot pitävät jöötä: Ailahtelevat, ajattelevat, nujertavat ja dominoivat. Siinä kasvuympäristössä ei voi muuta kuin kasvaa luikerrella vähän vinoon ja väistellen.

Alkoholisti voi yhtenä hetkenä olla täynnä itsessiittoista liikutusta, syleillä sinua ja maailmaa turvonnein sormin ja rakastaa syvällä antaumuksella. Se itkeä tirauttaa avoimesti herkkyyttään ja kykyään myötätuntoon. Alkoholistihan on erityisherkkä ja erityisempaattinen, usein alunperin myös huomattavan viehättävä, älykäskin. Kohtelias ja huomaavainen. Seuraavassa hetkessä se sylkee kaiken loukkaantumisensa, mahtipontisella ikitehostetulla marttyyrimoodilla päin naamaa ja käpertyy sikiöasentoon sammumaan. Ennen sitä se tarkistaa, että viinapänikkä on siinä vieressä. Se kuolaa kaikki mahdolliset vuodevaatteet punaviininpunaisiksi ja läikyttää lasista, jota pitää turvassa rintansa päällä. Se puristaa rakkaansa lähimmäksi sydäntään, kuin lapsi unilelua. Pahimmassa tapauksessa sitä pitäisi tässä kohtaa lohduttaa, koska sinä itse olet alkoholistin mielestä ihmishirviö, Saatanasta seuraava ja pilaat hänen muuten niin hyvän elämän.

Kun juoma loppuu ennen aikojaan, on edessä päiväkausien oksentelu, krapularipulointi ja tauoton ihmisraunioinen tutina. Se ei saa jointtiaan syttymään, koska se ei yksinkertaisesti pysy hyppysissä tai jos sen saa huulille asti, on edessä valtava ponnistus sytkärin kanssa. Alkoholisti kutsuu sitä häveliäästi allergiakohtaukseksi tai flunssaksi. Kenelle tahansa muulle se näyttäytyy vieroitusoireina, mutta sellaiselle diagnoosille alkoholisti tuhahtaa alentuvasti. Alkoholistin ylemmyydentunnolla voisi tehdä matkoja Marsiin, jos haluaisi. Hiessä ja tärinässä makaavalle alkoholistille voi ehdottaa katkaisua, mutta se on selkeä hyökkäys hänen ihmisyyttään vastaan ja kertoo vain sinusta itsestäsi ja siitä, kuinka ymmärtämätön ja inhottava ihminen olet.

Paras alkoholisti on se, jolla juomista riittää 24/7. Silloin se kykenee juomaan itsensä päivittäin selväksi, eli normaaliksi ja toimintakykyiseksi ja olemaan jotenkin kuosissaan ja ihminen. Lääkitsemään itsensä samalle tasolle muiden kanssa, olemaan ihastuttava ja empaattinen seuramies/-nainen. Alkoholisti juo itsenä normaaliksi, niin normaaliksi, ettei ulkopuolinen välttämättä käsitä, että kyseessä on kahden promillen humalatila, jota on ylläpidettävä huolellisella suunnittelulla ja jatkuvalla nesteytyksellä. Aina on syy juoda: iloon, suruun, ahdistukseen, rakkauteen, tyhjyyteen, pelkoon, kaikkeen ja aivan kaikkeen. Lopulta mitään syitä ei tarvita, koska oikeastaan mitään muuta ei enää ole. Alkoholisti juo säilyäkseen hengissä, vaikka keino onkin kyseenalaisen kuolettava. Itse olet ystävä ja rakas hetken ja seuraavassa hetkessä ilkeä, epätaspainoinen ja epäluotettava. Vaikka alkoholisti ei tiedä mikä päivä on ja kysyy sitä kolmesti päivässä, se tietää silti mitä sinä olet. Ja se tietää haluavansa ja ansaitsevansa jotakin paljon parempaa.

Usein löytyy sitä parempaa. Aina on olemassa naisia, miksei miehiäkin, mutta hämmentävän usein silti naisia, jotka ovat valmiita rakastamaan, lohduttamaan, ymmärtämään ja parantamaan. Aivan loppuun asti. Haluaisin nähdä elämässäni yhden esimerkin siitä, kuinka rakkaus voittaa viinan ja kaikki elävät elämänsä loppuun asti onnellisina. Usein nämä miestensä puolesta taistelevat ja tasoittelevat naiset ovat ihania ja hyviä, kauniita ja kestäviä. Sellaisen naisen minäkin haluaisin! Toisaalta moni heistä on läheisriippuvainen marttyyri, tiedostamatta sitä itse. (Älkää koskaan kuvitelko olevanne huonoja naisia/lapsia/äitejä, älkääkä suostuko syyllisiksi. Älkää auttako, korjatko, parantako ja kuvitelko, että jokin omassa käytöksessänne saisi miehenne elämään juuri niin kuin elää. Jos ette rakkaudeltanne kykene pelastamaan itseänne, niin pelastakaa edes lapsenne. Muuten tuho jatkuu loputtomiin.)

Heräsin aamulla uneen, jossa seikkaili edesmennyt isäni. Pitkästä aikaa. Uni ei ollut paha eikä ahdistava, mutta aloin silti kieriskellä juoppoudessa. Isä kuoli minua nuorempana viinaan. Saatoin sanoa unissani ääneen jotakin rodulle ominaisesta kalvakkuudesta ja se huvitti niin, että heräsin siinä kohtaa. Isä oli aina ruskettunut, ja paha, paitsi silloin kun vei minut metsään. Keitin kaksi pannullista kahvia ja vasta sitten huomasin, etten olekaan sairas. Räkää on vain nimeksi ja vanne pään ympärillä ei purista. Kooma on toivottavasti ohi nyt.

Puhuin illalla pitkään T:n kanssa. Elämästä ja kuolemasta. Kuolemasta, sillä se tuli taas viikolla yllättäen iholle, hyvin lähelle. Huonojen uutisten kuuleminen onnistuu minulta nykyisin hyvin. Shokki tulee sykkeenä ja piikkeinä. Eikä minua oikeastaan ahdista edes ajatus kuolemasta. Se tapahtuu aina. Hämmennyn siitä, mitä kaikkea muuta sen läheisyys nostaa pintaan. Miten sietää tietämättömyys, miten valmistautua ja miten suhtautua kaikkeen siihen kuonaan, joka tulee sykkeen mukana.

Annan sen aaltoilla.