Spoilereita tiedossa.
Luin, tai oikeastaan kuuntelin Kalle Lähteen Happotestin ja Loppuluisun. Molemmat ovat helppoja ja vaivattomia lukea. Ei mitään Saramagoa, jonka virkkeillä on tapana jatkua sivutolkulla. Teksti on suoraa ja virkkeet lyhyitä. Pääosassa päihteet. Tulee mieleen alkkiksen katkokävely tai varovainen töpöttely yöllä tai aamusella, ekan/vikan drinksun jälkeen. Niitä seuraava helpotus ja nousu kohti lavastettua ja romahtamisherkkää ihmisyyttä. Ei ole olemassa mitään alkoholismia jota ei voisi milloin tahansa lopettaa. Törkeä ajatuskin. On vain masennusta, ahdistusta ja unettomuutta. (On myös kaksisuuntaista, astmaa ja allergioita, vatsatautia, työpaikka josta on päästävä eroon, väsymystä ja hirveästi kiireitä, kuolemaa ja muuta surua/iloa ja tosi rankka lapsuus ja rankat lapset tai ehkä lapsettomuus.)
Karmeinta kaikessa on, että lukiessa minusta tuntuu, ettei minun pitäisi tuntea tätä skeneä näin hyvin. Saatan olla turtunut ja torjuva. Lisäksi luen rivien väliin piiloutuneita syvempiä viiltoja, niitä jotka kihelmöivät hetken omassa lihassa. Tunnistan aaltoilevat väistöliikkeet, jotka auttavat alkoholistia juomaan itsensä päivittäin selväksi ja pysymään hengissä. Valehtelun, itsepetoksen, peitetarinat, ajantajuttomuuden, yöjuomisen (24/7), ylemmyydentunnon ja loputtoman itsekkyyden. Jatkuva kusi, paska, kuola ja hiki haisevat tänne asti ja avaan ikkunat ja parvekkeen oven. Pumppaan sodastreamia tosissani ja juon sen raakana, ilman vadelmia, jäitä tai sitruunaa.
Tutkiskelen vihaa, joka on vuosien ja vuosikymmenten ajan siementänyt sisälläni. Loppuluisun vaimo on jo lähtenyt, mutta koko Happotestin ajan edesauttanut juomista, huolehtinut jääkaappiin ne tarvittavat korjaavat, eli "avut".
Olen varmaan tehnyt sitä itsekin. On helpompaa huolehtia alkoholistin päiväannoksen saatavuudesta ja verhota se seitinohueksi viihdekäytöksi, kun katsoa vieroitusoireisiinsa menehtyvää ihmisrauniota, olematta varma mistä aukosta (valmiista tai itseaiheutetusta) sisuskalut seuraavaksi ulostuvat.
Loppuluisun Joonatanilla on oman käsityksensä mukaan kolme naista kierroksessa, joidenka kalifksi hän mielellään ryhtyisi. Kumma, että naisten tekstarit ovat lähinnä sellaista haista vittu -osastoa. Joonatanin harhaisuus ja tajuttomuus on kireän hymähdyksen verran tuttua. Miehen todellisuudella ei ole enää paljoa tekemistä arkitodellisuuden kanssa, vaikkakin se sitä harhaisesti myötäilee. Tarve säilyä hengissä (juomalla) on voimannäyte tappavasta sinnikkyydestä. Alkoholisti on huolellinen, laskelmoiva ja siisti tarvitessaan jotakin: sääliä, läheisyyttä tai viinaa. Mitä syvemmälle tauti tunkeutuu, sitä vaikeammaksi käy näitten reissujen sujuminen ilman paskaa ja kusta housussa. Tosin sellainen ponnistelu vie lopulta jalat alta. Kun Joonatan vihdoin saadaan naisten toimesta hoitoon, hän ehtii harmitella sitä, ettei itse löytänyt naisten vainuamaa raajojensa toimintakyvyn palauttavaa viinapulloa. Juominen olisi voinut rauhassa jatkua. En yhtään ihmettele, miksi itsellä on useammin kuin kerran ollut hämmentynyt olo näiden rinnakkaisten todellisuuksien puskiessa toisiaan päin.
Omat muistot muuttuvat ja laimenevat ajan mittaan. Hetken ajan tunnen olevani kuin iäkäs sotaveteraani täynnä kranaatinsirpaleita. En osaa ennustaa sirpaleiden liikkeitä. (Anteeksi vaan sotaveteraanit ja Tuntemattomat sotilaat tämä ylimielinen vertaukseni). Alkoholistin itsesääli on kuin hentoinen homeharso jääkaappiin unohtuneen pastakastikkeen jämällä. Säälittävää ja joskus söpöäkin (riippuen omasta läheisrippuvuuden asteesta), mutta käyttökelvotonta.
Omat lähimmät holistikalmoni kuljeskelevat täällä tänään. Vain isän ja äidin kuolemaa olen joskus toivonut. Olen antanut toiveeni anteeksi jo ajat sitten.Veljeni kuolemaa en toivonut, odotin vain, tietäen että se voi tapahtua milloin tahansa ja miten tahansa, niin kuin tapahtuikin. Kaikki he pääsivät hengestään suhteellisen kivuttomasti, jos ei oteta lukuun elämää, joka oli loputonta mutapainia päihteiden kanssa. Siinä hommassa kuoli kaikenlaista ennen varsinaisia viimeisiä henkäyksiä. Lapsia, läheisiä, ihmissuhteita, naapureita, syntymättömiä lapsia, lupauksia ja ihmisyyttä, toiveita ja rakkautta. Kaikki se sinnikkyys ja voima millä päihteitä palvottiin, olisi toisin valjastettuna voinut olla jotakin...muuta.
Jossittelu on turhaa. En tiedä kuka on seuraava. Joskus luulen että se on mies, jota hetken luulin rakastaneeni, mutta se olisi liian simppeliä. Toivoinkohan joskus hänen kuolemaansa?
Viimeinen oma yritykseni selventää miestä, oli lakoninen ja suora ehdotus:
- Nyt olis hyvä hetki lähteä katkolle.
- Ei mulla oo niin paha krapula, että tarvis katkoo. Mä voin olla juomatta.
- En mä tätä krapulaa ajatellut, vaan ihan elämää...
Toivottavasti uusi nainen jaksaa olla vähän innostuneempi ja hoivaviettisempi. Parhaimmillaanhan se tietää pitkää ikää ja pitkiä tuplavalkkareita maailman tappiin asti. No worries. Parasta tietenkin olisi selviäminen elämään. Helpointa on olla toivomatta. Kuolemaa tai elämää.
*E.M.Cioran
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti