8/31/2018

Koitan löytää parempia asioita elämääni





Muutama viikko sitten juttelin miehen kanssa. Pyysin sitä kanssani katsomaan  Joose Keskitaloa. Jostain syystä se tuli ja lipunmyyjä päästi sen sisään puoleen hintaan ja Oulun Muusajuhlien tuottaja kävi maksamassa juomamme puolestani, siinä kosimisen sivussa. Jäin siis omilleni. Lipunmyyjä vielä pokkuroi tai hengaili sulostuttavasti lopun iltaa, aina palaillessani tupakilta. Miten tää aina joillain menee näin? Ei mulla!

En voi kuin ihailla ihmisiä, joilla on taito olla käyttämättä senttiäkään iltamenoihinsa. Ihmisiä, jotka eivät edes pummi, vaan yksinkertaisesti olettavat tai toivovat, että joku muu hoitaa laskun ja laskut. Joku maksaa taksin, joku ostaa ruokaa ja itsen osa on oleminen ja ohjaileminen, juominen ja syöminen. Tyyppi vaan lipuu ohi kuin kauppalaivasto!

Vasta myöhemmin olen miettinyt, onko minulla joskus oikeasti ollut liikaa ylimääräistä rahaa, enemmän kuin miehellä, sellaista jonka valumista läpi sormien voi rauhassa katsoa? Tai onko mies joskus itse tullut vastaan, huomioinut, ostanut (askarrellut? jollakin tapaa hankkinut?) minulle jotakin, tarjonnut tai lainannut jotakin tai esimerkiksi vaivautunut huomioimaan vaikkapa syntymäpäiväni, kuten joillain ihmisolentojen kollektiiveilla on joskus tapana. Ei niin että kaipaisin sellaista, mutta...Pieniä summia, euroja sinne ja tänne, punaviinipönikän jakamista puoliksi, citybussilla matkailua keskustaan? Ja  miehen toive, etten kertoisi ystävilleni synttärijuhlissani, että hän on ainoa, joka ei ole huomioinut minua mitenkään. Paitsi pitämällä huolen omista juomistaan ja niiden riittävyydestä. Silloinkin heräsin aamulla piilottamaan vierailta säilyneet lahjapulloni. Jätin näkyville puolikkaan punkun, mutta se ei riittänyt. Mies sai välittömästi allergiakohtauksen, astaman ja masennuksen. Onneksi J oli jättänyt pakastimeen kirkasta viinaa. Minä join kahvia ja varoin sekoittamasta miehen aamupalaan mitään mikä laimentaisi sitä J:n kossua.

Viimeksi tavatessa mies oli sitä mieltä, että tämä on ihan hyvä näin, uusi alku ja ystävyys, eiköhän tässä olla jo tarpeeksi kamppailtu ja räydytty. Ovet ja ikkunat on aina auki minulle. Homma on selvää selvempi ja ystävyytemme sinetöity ajat sitten. Mitään suuria tunteita ei ole, mutta on tosi kiva tuntea. Sut ja mut. Ei ole mitään kiirettä. Siihen päälle alastonta hihittelyä, mielin määrin nussimista ja hiilaripitoista ruokaa, jotta jaksetaan loppuun asti. Tosin mies ei oikein enää jaksa, ei ole jaksanut kunnolla aikoihin. Parhaansa se yrittää ja kertoilee samalla valloituksistaan, taipailemistaan naista, siitä joka lähti Helsinkiin ja siitä joka on ihan liian kiva ja jolle tämä meidän nussiminen on se ja sama.

Mies haaveilee yhä tuntikausia kestävistä paneskelusessioista ja puhuu ääneen joko minusta tai jostakin toisesta, takertuu kauppareissulla perseeseen kiinni ja läimii ja hihittelee. Puheet yökaudet kestävistä kokovartalonuolentasessioista ja muusta sortuvat aina miehen humalaan. Se ei varmaan muista lupauksiaan tai sitten se ei muista kenen kanssa se juuri nyt on, kuka on jo nuoltu ja kuka vielä nuolematta. Toisaalta sen humala on niin syvää, ettei kieli välttäämättä enää luikahda ulos kuiten joskus ennen. Se ei vaan toimi. Motoriikka.

Oikeasti se on niin ällöttävä, etten osaa uskoa todellisiin muihin naisiin. Jaksaisiko ja haluaisiko joku oikeasti tuota jatkuvaa mädän viinan lemua, yötä päivää? Hourailevaa miesolentoa, kuolaa, oksennusta ja aamun ripulioksennuspainotteisia suihkusessioita? Taisteleeko joku sen puolesta? Että tässä meillä on nyt mies, nallekarhu hunajainen ja suojamuuri maailman myrskyille. Tai kumppani, sellainen fiksu ja kaunis, rohkea ja empaattinen. Ehkä ne naiset ovat teräksenlujia sairaanhoitajia, puoliksi nuoltuja ja uskovaisia sen suhteen, että juuri he parantavat tämä erikoislaatuisen olennon. Takaisin mieheksi ja ihmiseksi, isäksi, rakastajaksi ja ihan miksi vaan.

Tukehdun siihen kieleeni keskellä suuta, kun mies laittaa viestin heti kohta lähdettyäni. Että hän ei voikaan olla ystäväni:

- Mun pitää pitää itsestäni parempi huoli, siksi en halua olla sun kanssa missään tekemisissä nyt, enkä tulevaisuudessakaan. Siks en oo sun fb-kaveri. Koitan löytää parempia asioita elämääni.

- Tämä selvä. 

En jaksa tarkistaa montako tuntia kului ikuisen ystävyyden ja uuden alun hekumoinnista tähän viestiin. Fb-kaveri! En voi voi muuta kun nauraa ja jakaa tuntoni T:n kanssa. Että taas tämä menee näin, voi että. Minähän se suurin pelle olen. Ei muut naiset, ei mies, ei mikään muu kuin minä! Että kehtaankin, olla olemassa ja aina pilaamassa kaiken ja vielä fb:n!

Onneksi maailma on pullollaan naisia. Sellaisia parempia. He tekevät minunkin olemisesta kevyempää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...