Heräsin yöllä kummalliseen tunteeseen, että joku on täällä kanssani. Aamulla heräsin kummalliseen tunteeseen, että olen pitkästä aikaa yksin. Pää tuntui krapulaiselta, mutta lauantaista asti soinut Kasevan Tyhjää, oli vihdoinkin poissa. Sain sen lahjaksi nuorelta Pekalta Valkeisenlammella. Törmäsimme häneen yhdessä Tekokuun kanssa. Olimme ensin ystävällisen töykeitä Pekan puolimaanisille lähestymisyrityksille, mutta lopulta annoimme periksi. Sain Pekalta korvamadon ja niin paljon väkevää viiniä kun jaksoin juoda. Todellisuudessa en jaksanut juoda kainosti punastelevaa Valdemaria ollenkaan, mutta nostin sen näyttävästi huulilleni, kallistin pääni suomalaiskansalliseen huikkaan ja yritin näyttää tratilta. Se meni täydestä. Aika kiinnostaviin sfääreihin ja aivotoiminnan alenemisiin ihmiset saavat itsensä, vetämällä varmuuden vuoksi vähän kaikkea sekaisin. Kävin äyskäröimässä Pekalle olemattomia matoja, ihan vaan jonkinlaisen empatian osoituksena.
Tekokuu kävi pyrähtämässä jossakin tuolla radallaan. Minä kuuntelin korvat täyteen kaikkea muuta kuin Kasevaa, mutta se ei auttanut. Samalla tein ruokaa ja sen, mitä ajattelinkin. Lähetin naiselle kuvakaappauksen, sellaisen lievän, ja miehelle tiedon siitä, että ratkaisin tämän nyt näin. Ei ole varmaan hengenpelastusmitalia tulossa, mutta en minä sellaista tarvitse. Hirttotuomio ja kiitos siitä, että pilasin miehen elämän riittää mainiosti.
Muistutin häntä, että hän kyllä pilaa elämänsä ihan itse. Ehkä ajattelin, että aina ei saa päästä pälkähästä, aina ei tarvitse naureskella paskamaisille tempuille, aina ei tarvitse ymmärtää ja olla niin avarakatseinen. Ehkä ihmissuhteet kannattaa aloittaa varovasti ja toista ihmistä kuunnellen ja arvostaen ja rehellisesti. Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa. Ja Rakkaus, se kolmisuinen sekasikiö, monta kertaa abortoitu ja kuolematon, vaan temmeltää me kaikki joogamattonaan ja tanssii jotain pirunpolskaa hengästymättä. Ja me (apinat) vielä taputetaan sen tempuille.
En halua ajatella sitä, miten samankaltaisissa olosuhteissa oma suhteeni mieheen joskus alkoi. Sille oli varmasti tilaus, olin kovin luottavainen ja mielissäni, että uskalsinkin niin rakastua. Onneksi ei enää tee pahaa sanoa sitä. Ehkä mieskään ei temppuile tahallaan, en minäkään voisi olla tekemättä temppuja ja puhumatta vähän omiani, jos saisin yllättäen valita kuormasta enemmän kuin jaksan syödä. Tosin täytyy muistaa, että juuri tämähän miehen toive joskus oli.
Onneksi Tekokuu oli täällä. Luukutimme Kasevaa koko pyhäpäivän ja jouduin hetkellisen mielenhäiriön valtaan. Tein pelottavan suuren makaronilaatikon, jota oli takoitus syödä noin vuosi. Siitä on rippeet jäljellä. Puhuimme läpi päivän. Kaikki kipeydet, rakkauden, masennuksen, Ritari Ässän, ahdistuksen ja työt. Lapsuuden ja kasvun ja juorut. Ymmärryksen hetket ja lääkitykset. Niin paljon kaikkea, että aloin jossain vaiheessa tuntea palan painavan kurkussa ja väsymyksen ruumiissa. Mutta siinä kaikessa puheessa oli hyvää se, että Tekokuu oli koko ajan paljaana, ihmisenä, edessäni. Se kertoi myös erilaisista miehistä. Niistä jotka eivät petä ja niistä jotka haavoittuvat itse, pahasti. Joidenkin asioiden ääneen sanominen teki selvästi kipeää, mutta olimme turvassa. Avoimuus ja rehellisyys on iso turva. Sen ei tarvitse olla kaiken kattavaa, se on vain paljasta läsnäoloa, vesilasin täyttämistä ja kahvin keittämistä. Hiljaista puhetta, haukotuksia, venyttelyjä ja naureskelua. Ajatuksissaan yhdessä olemista. Makaronilaatikkoa. Avoimuudella suljettu tila, joka imee energiaa molemmista, mutta luo samalla uutta.
Ei ihme, että tuli krapula. Ajattelin hetken, ettei oikein voi uskoa, että Tekokuunkin kanssa olemme päässeet tähän asti. Ei ole aina ollut helppoa. Rakastuin häneenkin hetkeksi. Jotenkin me vaan onnistuttiin pääsemään inhimillisyyden rajalle ja siitä yli, voiton puolelle. Kauemmas siitä tunteella toimivasta sähköaidasta, joka pahimmillaan sykkii uhrinsa hengiltä. Ehkä miehelläkin on nyt mahollisuus jatkaa suhdettaan vähän puhtaammalta pöydältä.
Itse asiassa suhde
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti