Minussa on aina jälkiä siitä toisesta, kirjoitusta iholla, suttuiseksi pyyhittyjä rakkaudentunnustuksia, ohuita ja väriseviä silityksiä joltakin valvotulta rakkausyöltä. Tunnen kun varpaani liikahtavat ja nojaavat toisen ihmisen pohkeeseen, kun rintakarvat tunkeutuvat ripsieni väliin ja tukehdun omaan hengitykseeni.

Todellisuudessa tukehdun vain räkään. Valvon huterasti ja nukun huonosti, heräilen painajaisiin, sellaisiin, joissa minun olisi pitänyt olla jossakin kello 19, mutten ilmeisesti ole ollut. Unissani tukehdun melkein mihin vain, menestyksekkäästi. Samassa todellisuudessa perhe 4:47 lähtee matkaan 4:50. Siihen ei voi olla heräämättä. Kukaan ei pulputa iloisena pihamaata täyteen perhosia. Molemmat lapset kiljuvat kuin elävältä keitetyt. Maailmankaikkeus raikaa näiden olioiden loputonta huutoa ja loiskintaa. Itse korisen taustalla vaimeasti, aivastellen räkäklimppejä kattoon. Parasta on nousta ja raahautua kahvipannulle ja sarvikuonolle.

Vispaan kahvimaidot näpsäkällä otteella pitkin seiniä ja valutan sarvikuonosta vedet rinnuksille. Takaraivossa kihelmöi kipuisasti jokin tuleva tai mennyt huono asento. Tekee mieli vähän itkeä kesäflunssan äkillistä kuristusotetta. Toinen korva avautuu yllättäen ja säikähdän meteliä. Juoksevaa vettä ja kahvia joka porisee reippaasti yli. Sitten kaikki loppuu, kahvimaito ja räkäpaperi. Sen mitä lääkevarastoista on jäljellä, napsin parempiin suihin.

Katsoin toissayönä elokuvan: Mamma Mia! Here We Go Again. Nyt en ole varma katsoinko sen todella, mutta alkaa naurattaa se, kun elokuva oli kestänyt jo tunnin ja aloin hiljalleen tajuta, että tässähän onkin kaksi nuorta naista eri aikaan, samassa paikassa ja tilanteessa, äiti ja tytär. Siinä kohtaa kun Cher saapui bileisiin helikopterilla, aloin olla kotoisan hysteerinen. Se oli hulvaton. Sellainen kotikutoinen elokuvasotku, joka meni ali normaalien laatukriteerien ja jotenkin ruokottomalla tavalla, varmaankin tarkoituksella yli. Lopun sekasotku toi oikeastaan pitkästä aikaa mieleen John Watersin. Ehkä kuume, vahanukeksi naamioitu Cher ja kappelissa kastemaljan äärellä jodlaava Meryl Streep sen tekivät. Ja ne kaksi nuorta naista, joita en vieläkään erota tosistaan, mutta tiedän, että jompi kumpi oli joku toinen kuin keneksi hänet tunnin verran luulin. Käsittääkseni lopussa kaikki saivat toisensa ja lapsia; se on niille ihan oikein. Muistan äkkiseltään yhden hyvän repliikin, sillä se toi mieleeni omat, usein varsin polveilevat keskusteluni T:n kanssa. Ne sellaiset joista puuttuu osia, tai ne alkavat keskeltä lausetta, ikään kuin ajatuksemme olisivat niin äänekkäitä, että kuulemme ne kauempaakin.

 - I'm beginning to think, my soulmate may actually be carbs.
 - Then mine must be wine.

Elokuvan katsomista häiritsi  helpotti viestiliikenne. Vastailin kieli keskellä päätä tuntemattoman naisen kysymyksiin, samalla kun Ritari Ässän ankkuri liukui jossakin kaukana merellä, missä lie, Huippuvuorilta jonnekin päin. Muistelin mitä Ritari Ässä kertoi kymmenen litran suihkusta. Miten se iso tuoppi liittyikään siihen? Mistä se tuopillinen vettä tuli, jos käytettävissä oli vain kymmenen litraa?  Näitä minä sitten mietin ja nämä kaikki sekaantuivat uniini, kuin kettu siipikarjaan.

Aamulla muistin, että Tekokuu käski minun katsoa Hei me lennetään. Ei Tarkovskia ollenkaan. (Bergmania ei edes mainittu.) Mutta en minä sellaiseen pysty. Jos kuume vielä nousee tarpeeksi ylös, niin sitten katson sen heti. En tiedä, onko todellisuudessa mahdollista, että kuume nousisi niin ylös.