Rakkaus on ongelmajäte. Se sattuu niin paljon. Oksettaa.
Jos sielunkumppanikseni valikoitui vesi, niin voimaeläimekseni on räkämission aikana valikoitunut Mikko Alatalo. Hieman terveemmälle minälle se on lievä kauhistus ja yritän vaivihkaa hivuttautua entisen voimaeläimeni kastemadon luo, mutta luulen sen huomanneen petturuuteni. Se pakenee kaikkiin suuntiin, katkeaakin matkalla ja silti jatkaa pakoaan. Kyllä se kaikesta päätellen on oikea voimaeläimeni. Enkelit, yksisarviset, Mikko Alatalot, sun muut maahiset saavat odottaa vuoroaan.
Ruumiinlämpö on noussut 35.2:sta noin 36 asteeseen. Kuumottaa. Olen nukkunut kaksi yötä sisällä, mutta en oikein totu siihen. Unet muuttuvat jotenkin taikinaisemmiksi, pehmeiksi. Silpomista on vähemmän, mutta kummallisia ääniä enemmän. Vastapäisen talon seinästä kimpoaa alakerran naapurin ikkunasta ulosvirtaava kuorsaus ja tulee tänne.
Keskimäärin kahdesti viikossa joku kuolee.
Suren sitä, että rakkauteni on niin hyödytöntä. Se on hukkaenergiaa, josta kukaan ei hyödy, koska sillä ei ole vastaanottajaa tai jakajaa. Se on ylijäämää, joka saattaa miehen mielestä olla kiusallista ja iljettävää. En halua loukata rakkaudellani ja ikävälläni.
Sade alkaa heti kun pääsemme metsään. Joka syksy täytyy muistella ja haistella maastokarttaa uudelleen. Ja nyt on metsäkone käynyt ja hajottanut polut, katkonut lehtipuita ja muitakin, viskonut menemään ja tehnyt uusia ratoja. Täytyy olla positiivinen ja nähdä tulevan kevään korvasienet nousemassa psykoosissa heiluneen koneen jäljistä. Olen onnellinen, laulan Abbaa ja kastun litimäräksi. Tuore kantarelli maistuu makealta. Mustikat ovat makeampia kuin koskaan. Ja puolukanraakileet pönöttävät punertuvina nuppineuloina metsän neulatyynyssä, niitäkin on pakko maistaa. T:kin laulaa. Kotimatkalla kuuntelemme Yleltä hengellisen musiikin toivekonserttia nupit kaakossa ja veisaamme autuaina virsiä. Osaan Armolaulun ulkoa, eikä T kysy miksi. Laulaminenkin maistuu makealta.
Ällöttää ajatuskin vieraan miehen spermasta rinnoilla ja sen pullistelevat kuntosalilihakset, joille minulla ei ole mitään virkaa. Sen typerä kiinnostus tekemisiäni kohtaan. Se että joudun kertomaan mitä on rucola tai mistä olen kotoisin. En voi tuhlata aikani sellaiseen paskaan aina ja uudestaan.
Miten sä aina jaksat laittaa ruokaa? Teini ei osaa valita annostaan hävikkiviikon rautalangasta väännetystä ruokalistasta. Maistuisiko portugalilainen kalapata vai aasialainen lihamureke? Meillä ei ole aikoihin syöty koiran oksennusta, se oli lapsen lempiruokaa. Koiran oksennus on ihan mitä vaan. Teini silittelee yskivää kättäni ja lämmittää nuudeleita ja lihapullia vain ajatuksissaan. Se on hiljaa murekkeeseen kätketystä porkkanaraasteesta, joka suorastaan tuikkii silmään.
Räkä tekee minut surulliseksi ja yksinäiseksi. Märisen sen Vuorelle aamukahviövereissäni. Nyyh, kun joskus ois kiva tehä jotain jonkun muun kanssa kun mun. Kunhan märisen. Todellisuudessa ei ole paljoa valittamista. Paitsi hetkittäin yksinäisyys on inhimillisen tuskaista. Siitä, kun hakkasin rystyset lommoille työhuoneen seinään on aikaa jo vuosikymmeniä. Sen jälkeen yksinäisyys on ollut käpertyväisempää ja alistuvampaa, koppuraista verta ja kuivahtanutta sydämen raatoa. Ei sellaista vuotavaa ja eläväistä. Räkä on minun nielunkumppanini.
Masturboin ensimmäistä kertaa miehen lähdön jälkeen. Se sattui. Kaikki tuli lähelle, paitsi mies. Minä tulin itseni lähelle, sain orgasmin ja itkin loputtomasti. Nyt sattuu päähän niin, että tekee mieli huutaa ja kuolla tähän paikkaan.
En oikeastaan edes jaksa huvittua löytyneistä rakkausoksennuksista, joita tavaan ihmeissäni. Alkaa sattua ihan kunnolla, epämääräisiin kohtiin, ehkä juuri sinne missä ei ole sielua. En taaskaan ole varma, kenen kirjoituksia nämä ovat. Katson sivuilleni. Joku muu on varmasti läsnä, tunnen sen niin lähellä, että niskavillani sojottavat ja alan hytistä.
Nousen ja vaihdan huonetta, kastelen kasvit ja karvani laskeutuvat, kun ihailen Latviasta varastettuja pistokkaita ja nostan niitä valoon. Ne elävät, pröystäilevät, vaanivat ilmatilaa ja toisiaan. Minäkin haluaisin olla vähän aikaa joku ruoho vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti