8/17/2018

Saumat vuotaa



"Jos pistät sen Ritari Ässän liian piiloon siellä sydämessä niin rupee saumat vuotamaan."


Se joka tuli liian lähelle selkäni taa, olikin melankolia. Pitäisi se tietää. Sekin palaa alkusyksystä reviirilleen, varovasti ja villasukat jalassa. Se ei halua säikäyttää, koska sen läheinen ystävä masennus saattaa olla loisena matkassa, eikä se ole ollenkaan tervetullut. Melankolia itsenään on tervetullut, se on eräänlainen voimavara. Noita kahta ei aina erota toisistaan, ne kuljeskelevat paljon yhdessä ja edes vanhat tutut eivät aina erota niitä toisistaan.

Illalla sytyttelen parvekkeelle kynttilät. Niiden valossa kerron T:lle, kuinka kuvittelen masennuksen taas hiipivän tänne ja miten levottomaksi se hetkeksi tekee minut. Se ei ole edes pelkoa, se on muistijälki, painauma minussa, joka kutiaa ennen vuoden pahimpia aikoja. Ja nyt on sentään hyvät ajat, itkuttomat ja valoisat. Mustat yöt ovat pehmeitä ja uusia, sellaisenaan lupaavia. Ei kannata manata ja noitua esiin sellaista mitä ei ole.

Kurkistan arkistoihini ja siellä on paljon iloa näiltä päiviltä parin viime vuoden takaa. Delete-autot, Muusa, Johnny Depp, kosinta-ahdistus ja kaikki tarkentamaton. Luulen, että kaivan esiin kaamosmanuaalini, ellei sitten kesäroviolla saaressa käynytkin niin, että innoissani poltin sen. Tosin manuaali on jo kerran sisäistetty, joten ehkä kehoni muistaa siitä jotakin, samalla tavalla kuin se kaivaa edellisten syksyjen sienikartat jostakin kätköistään.

Ei ole oikeastaan mitään syytä suojata sydäntään. Sen väkivaltainen kahlitseminen ja sulkeminen kivimuurin sisään ei auta ollenkaan. Olkoonkin sitä vastassa melankolia, masennus ja ahdistus. Sen on saatava lyödä ja vuotaa rauhassa. Lupan olla hetken hiljaa sen alaisena. Altistua itselleni. Kuuntelen kun se asettuu parempaan asentoon ja laajenee kokonaiseksi itsekseen. Se auttaa hetkeksi. Näen sinisen taivaan ja kaikki joet joiden yli sain kulkea. Näen tuulilasiin iskeytyvät pienet elukat, vesipullot ja pahvikahvit. Näen hiljaisuuden ja ikävän, näen lopun ja alun.

Kun ne väistyvät, avaan Ekelöfin. Miksi rangaista itseään lohduttomuudella, kun lohtu makaa vieressä, jämäkkänä Otavan painolaitoksen jäljiltä ja osaltaan auttaa sydäntä lyömään?

Katso paljonko Sielua, Henkeä,
sinulla on jäljellä
Voit laskea päiviä ja vuosia
Ehkä neljä ehkä viisi -
Mikä aika se on?
Ja olet
Paikan päällä
täsmällisesti
Kukaan ei ole sinua vastassa
riippumatta siitä miten kiertää aurinkokellon viiva

Kukaan ei ole sinua synnyttänyt, ei kukaan
Tästä kohtaamisesta sinä sovit, kun synnytit itsesi
Silloin myös Ei Kukaan syntyi

sinun Varjostasi.

Päätän lähteä. Retkelle, kävelyille ja pois. Sitten lähden. Yksinkertaista. Viis saumoista.

1 kommentti:

  1. Anonyymi2/2/22

    Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Osa minusta huojuu

  Luulen, että muutos jota aiemmin jo hehkutin, on tehnyt työtään sittenkin pitkään, hiljaa ja vakavissaan. En huomaa eläväni maailmanloppua...