Jään vain hetkeksi ajatuksiini, nylkemään syksyn palkeenkieltä suuremmaksi. Linja-auto lipuu perille Kemiin. Työnnän korvanapit syvemmälle, väännän volumea täyteläisemmäksi. Korvissa natisee hiki ja pöly. En muista enää kuka milloinkin laulaa. Sitten ylitän taas Iijoen ja pakahdun vähän. Kaikki nämä joet, kaikki tämä aika ja vesi. On jumalaista olla yksin, liikkua liikkumatta väsyneenä paikallaan. Varpaiden välistä virtaa Ounasjoen rippeet ja yö alkaa.
Seison asemalla. Tuulee kylmästi, lämpö on laskenut reilusti alle kahdenkymmenen asteen. Näpytän viestin miehelle, että olenkin jo täällä. Olenkin tässä. Se tulee vastaan, ennen kuin saa viestin. Sillä on valkoviiniä, jota se tyrkyttää kohteliaasti ja josta kieltäydyn monesti. Suuta kuivaa vissyveden puute. Käymme yökaupassa, melkein kuulen mitä se puhuu. Vähän myöhemmin se toistaa samat tarinat ja taas uudestaan muutaman päivän kuluttua. Ehkä se vaistoaa kuurouteni? On herttaista olettaa kuuron kuulevan, kunhan vain toistaa sinnikkäästi.
Olen kiitollinen yömajasta, mutta ainakin neljäsosa minusta on väsymyksestä valekuollutta lihaa. Harhailen vielä joella, uin alas koskea ja kuulen kun Ritari Ässä nukahtaa kotisohvalle. Yritän muodostaa lauseita, sellaisia ilahtuneen ja virkeän kuuloisia, samalla kun syön palasen rieskaa ja lasken kylmää vettä. Olen hidas ja vähän hysteerinen. Haluan vain nukkua. Mies kääntää nupit kaakkoon ja Anna Puun Tarviin vielä yhden yön aikaa soimaan. Ilmeeni taitaa paljastaa räjähtävän pääni ja kiristyvän hermon, suuhun nousevan rieskaoksennuksen, koska mies mumisee vaihtavansa biisiä. Yritän muistella olenko joskus mennyt tällaisiin halpoihin. Että laitetaan jokin laulu soimaan ja se kertoo kaiken, mitä ei itse voi? Ai saatana. Vihloo päästä.
Seuraavaksi se kysyy haluanko nukkua vierekkäin. Varsinkin kun on vain yksi tuuletin. Olenko minä joskus mennyt tähänkin halpaan? Tavallaan kaikki tällainen olisi suloista, jos kykenisin esimerkiksi liikahtamaan ja vastakappale olisi Unelmieni Prinssi (kuusta, se olisi jännää). Haistan vanhenevan valkoviinin ja jostakin leijuu juuston katku. Sanon ettei minuun saa koskea, eikä tulla lähelle. En kestä minkään vieraan kehonosan liimautumista hikiseen helleruhooni. Välimatkan pitää olla hengittävä. Se liimautuu silti. Käsi etsii perseen ja selän ja niskan ja kaiken. Ei. Ja ein jälkeen koko rumba alusta, monta kertaa. Jos olisin vielä täysin hereillä, nauraisin hysteerisesti, mutta olen nukahtanut jo monta kertaa. Vielä puoli neljältä aamulla kieltäydyn kääntymästä vastakkain, kieltäydyn kaikesta. Saamme tästä riidan aikaiseksi. Jälkikäteen se on koomista. En muista milloin olisin kokenut läheisyyden niin rasittavana ja vastenmielisenä. Miehisyys taitaa kolista pää edellä jostakin kellotapulista alas. Kaikki on epämääräisesti omaa syytäni. Minun kyllä tulisi ymmärtää, meillähän on tietty historia ja tulen vapaaehtoisesti yöksi "tällaiseen paikkaan". Yritän kysyä, että mitä se tällainen paikka oikein tarkoittaa tässä kontekstissa, mutta saan vastaukseksi ivallisen hyökkäyksen ja toteamuksen, että jotkut naisetkin haluaa seksiä, että hän on kuullut huhuja. Eikä hän mitään seksiä edes halua! Olisi pitänyt purra kieli poikki ja jättää sanomatta se klassinen mikä teitä miehiä oikein näinä päivinä vaivaa, kun kaikki vaan haluu panna?
Ihme kyllä, nukun muutaman horteisen tunnin. Aamu on anteeksiantava, varsinkin heti kun olen saanut ensimmäisen pannullisen kahvia. En usko että mies muistaa paljoakaan tai ainakin on kehitellyt jonkin uskottavan ja ritarillisen syyn olla vähän paska. Ja tuleehan se sieltä, kohta kotiin päästyäni: Tiedän että sä nukahdat paremmin kun sua silittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti