29.9.2018

Just hyvä


Olen jatkanut metsän kartoittamista yksin ja T:n kanssa. Mehevimmille (sieni)paikoille teen Blair Witch Projectin innoittamana salaisia merkintöjäni. Varsinaisten merkkien lisäksi on tehtävä valemerkkejä, joiden tarkoitus on hämätä pahimpia sunnuntaisienestäjiä. Merkeistä huolimatta ammattilaiset osaavat lukea maastoa, joten varsinaiset merkit viittaavaat johonkin paikkaan n. 500 metrin säteellä ja valemerkit viittaavat minne sattuu. Tämän lisäksi täytyy tietenkin ajatella, itkeä, ihailla maailmaa ja sienestää. 

Nämä metsäytymisen oheistoiminnot tekevät päivistä pitkiä. Kahdeksan tunnin harhailu kuusikossa vastaa täyttä työpäivää. On yhä vaikempaa löytää takaisin kotiin tai lähimmälle bussipysäkille ennen pimeää. Viimeksi maanantaina eksyin. Erehdyin ajattelemaan omiani ja yhtäkkiä en tiennytkään missä olin. Muistelin helikopterin pitäneen minua joskus hereillä, kun onnetonta mummoa etsittiin syyspimeällä. Onko nyt minun vuoroni saada kyyti kotiin?

Ajauduin lopulta ulkoilureitille, joka nousi yhä vaan ylemmäs. Reitille ilmestyi riutuneita lenkkeilijöitä, joista tuskaisimmat juoksivat mäkeä ylös. Heti kun näytti siltä, että päästään taas tasaiselle, ylämäki otti itseään niskasta kiinni. Lopulta pääsin hyppäämään sivuun ja löytämään joukkoliikenteelle suotuisan tienpätkän.

Olen viikon sisällä tavannut paljon erilaisia sienestäjiä. Ensimmäinen oli mukava nuorimies, joka jostakin syystä piti puhelinyhteyttä auki ulkomaailmaan koko keskustelumme ajan. Varmaankin intohimoiseen etäsienestäjään. Kuulin ensin pelkän äänen. Mies hykerteli ja kehui puhelimelleen maastoa. Ääni vaikeni hetkeksi ja yhtäkkiä tyyppi seisoi vieressäni, onnellinen hymy huulillaan ja kysyi löydänkö mitään. Säikähdin ja tunnustin löytäväni vaikka mitä. Keskustelimme aika pitkään ja vertailimme saaliita. Kun erosimme, mies nosti puhelimen takaisin korvalleen! Etäsienestäjä oli kiltisti odottanut puhelun jatkumista. Mies vaikutti syöneen sieniä ennenkin tai sitten se oli pilvessä. Minua alkoi naurattaa ajatus sienestämisestä pilvessä. Sen on pakko olla hauskaa. Kaksi tuntia myöhemmin se seisoi samalla paikailla, yhä puhelimessa.

Toinenkin mies sai minut säikytettyä. Se hyppäsi pusikosta polulle, pyörän ja repun kanssa ja huusi samalla isosti, että terve! Se oli sellainen perussavolainen pappa, joka oli reipas ja epäsuora, joten jätin huomiotta sen neuvomat sienipaikat. En myöskään hennonnut kertoa, että sille on syy, miksei tästä rinteestä ole vielä irronnut saalista. Yritin perääntyä hissukseen, mutta pappa ja pyörä tulivat aina pari askelta lähemmäs, eikä puhe lakannut. Se puhui sienistä kuin kaloista ja kertoi minkä mittaisia oli mistäkin löytänyt. Pelkäsin papan lähtevän mukaani, joten onnittelin täydestä repullisesta vahveroita ja punnersin ylämäkeen kuin hirvi. Jälkeen se lopulta jäi, hymyillen ja reppunsa hihnoja kiristellen. Se huusi vielä perään, että tämä on seitsemäs sinetti, tai jotain muuta bergmanilaista. 

Paras kaikista on pariskunta, jota en halua tavata. Väistän ne aina tarpeeksi kaukaa. Naisella on pinkki ulkoilupusero, joka erottuu kauas. Ennen sitä kuulen äänen. Pariskunta huutaa toisilleen metsässä. Mies huutaa, että tuolla niitä pitäisi rinteessä olla, siellä on sammalta ja kuusia! Nainen huutaa kaikkea ja pulputtaa jatkuvasti, sättii miestään ja kiroaa kivikoita. Selväksi on tullut, etteivät ne ole löytäneet sitä mitä etsivät. Luulin niiden etsivän suppilovahveroita, mutta kun jälkemme kohtasivat samalla polulla, huomasin järjestelmällisesti murskatut pikkuruiset suppilovahverot ja mustatorvisienet. Ehkä pariskunta etsii vain itseään.

Kylmin kohtaamiseni oli tänään aamupäivällä, hiljaisessa metsässä. Sellainen parrakas, moittettomaan mustaan retkeilyasuun pukeutunut ja patinoitunutta koria sirosti käsivarrellaan kantava (hipsteri)mies. Hands free mahdollisti tehokkaan ja äänekkään projektisuunnittelun ja samanaikaisen säntäilyn sinne tänne. Väistin miestä kahdesti, ennen kuin sain sen eksymään korpeen. Toinen kohtaaminen oli jo niin lähellä sitä, että meidän pitäisi tervehtiä toisiamme, että meinasin luovuttaa. Onneksi en luovuttanut, sillä hiippaillessani syvemmälle ryteikköön, löysin syksyn suurimmat mustatorvisienet. Suurinta niistä voisi käyttää salaattikulhona. Lämpenin taas.

Tulen hyvin toimeen metsän ja luonnon kanssa. Pidän siitä miten eksyn ja unohdun. Ei tarvitse meditoida jalat ristissä suitsukkeiden sauhutessa ympärillä. Ei tarvitse mennä salille pumppaamaan sarjoja tai baariin nollaamaan aivojaan. Ei tarvitse etsiä itseään eikä enkeleitä tai yksisarvisiakaan, kun tietää suunnilleen missä on ja hahmottaa minkä kokoinen osa on tätä kaikkea. Tänä syksynä on tärkeämäpää kuin koskaan, että minulla on alle kymmenen minuutin bussimatka luonnonsuojelualueen ulkoreunalle. Se rajaa minut myös eroon ihmisistä, jotka ovat taas herkimmillään: Varisevia ja hauraita, valokuvassa tärähtäneitä. Vaikeita, väsyneitä ja vähän surullisia. Nyt jos koskaan, tuntuu kaikilla olevan tämänsä.

Minä seison vähän sivussa, toisessa kädessä sieni ja toisessa kahvikuppi. Tiedän suunnilleen ketä ja mitä rakastan. Minua pitäisi rakastaa vähän enemmän, mutta metsä korjaa sitäkin puutetta. Siellä armo varisee päälleni yhdessä sateen, havunneulasten ja hämähäkinverkkojen kanssa.

Mietin illalla mitä Ritari Ässälle kuuluu ja missäköhän se nyt on. Kun suljen silmät, olen Kittilässä. Hymyilen kesälle ja kaikille niille muistomerkeille, joita emme matkan varrella nähneet. Käyn varta vasten katsomassa sen fb-seinää. Siellä ei tietenkään ole mitään. Sen profiilikuvassakaan ei näy mitään. Ajattelen, että olisi kiva nähdä sen silmät. Voinhan minä lähettää viestin, näkee se sen sitten joskus, kun palaa sivistyksen pariin. En ehdi edes aloittaa, sillä kymmenen minuutin kuluttua siltä tulee viesti. Universumi tekee sen taas!

Puran vähän ihmisten tärähtäneisyyttä, suruja sun muuta. Muistutan, etten pidä häntä mitenkään sekopäisenä. Ennemminkin virkistävänä poikkeuksena. Se on helppoa, koska välimatka on turvallinen. Ritari Ässä sanoo, että toistaiseksi on. Apua, se tulee tänne! Ilahdun ihan kamalasti ja kaikki kirjaimeni menevät sekaisin ja nukahdankin vasta aamuyöllä. Ritari Ässä ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista murhetta, paitsi sellaista melankolista kaipuuta ja haikeutta aina lähtiessään. Se on ollut juuri ja juuri siedettävää.

 Alan heti murehtia ääneen T:lle. Mitä jos minä rakastun siihen kohta? Mitä jos tulee taas ikävä? Mitä jos sekoan? Ikävä kyllä ilo puhaltaa kysymykseni tuulen mukana taivaisiin. En halua esittää näitä kysymyksiä tai saada vastauksia. Eihän mitään vastauksia ole. Näin on just hyvä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti