13.11.2021

I expected nothing and I'm still disappointed

 



Olen tänään pohtinut ainakin yhdessä viestiketjussa sitä, kuinka tuntumatonta ja turtaa kaikki on. Ja sitäkin, kuinka hetkellisiä rakastumisia tapahtuu, pieniä sisäänhengityksiä vierailla kielillä. (No, eestillä.)

Nyt en ehdi puhua siitä. On töitä. Halusin vain muistuttaa itseäni siitä, että suupielestäni tipahti juuri kuolaa tietokoneeni kosketuslevylle. Iso klöntti, isolle kosketuslevylle. Pysähdyin katsomaan sitä klönttiä ja sitten nuolaisin sen pois. Se maistui minulta. Rakastan tätä konetta. Tähän väliin ei mahdu enää edes ihmisiä - ehkä jokunen kissan karvaperse - mutta ei yhtäkään ihmistä. Aikamoista.

30.9.2021

Et ole paikassa, vaan paikka sinussa*



 

Itkin yöllä lukiessani artikkelia paikoista. Sellaisista joihin on lämmin ja hyvä suhde. Paikoista joiden muisto rakentaa identiteettiä ja edistää jatkuvasti dynaamista omaelämäkerrallista narratiivia. Miten omaelämäkerrallisuus voisi olla dynaaminen narratiivi, kun se selkeimmilläänkin, kertomuksen konstruktion kyljessä värjötellen, on pelkkä fragmentaarinen sekasikiö? 

Itkin oikeastaan jo keväällä 2020, mutta muistin artikkelin hämäräperäisenä yönä, jonka katveessa lajittelin uniani erilleen todellisuudesta. Kuuntelin samalla vastapäistä paikkaani, uimahallin raksaa, jonka olemus muuttuu hiljalleen ja näkyvästi. Sen äänet uusiutuvat rakentumisen ja konkretisoitumisen myötä. Säpsähtelen varsinkin öisin kun raksa on tyhjä ja sen sisällä tapahtuu betonisia purkauksia, ehkä laudanpätkien tai työkalujen putoilua, veden ja tuulen dialogia ja varmasti muutakin sellaista joka sekoittuu uniini. Samalla se muuttuu valvetilani mielenkiinnon kohteeksi, katutason humanistiseksi maantieteeksi ja vähän myös pakkomielteeksi. 


Itseys on monimutkainen kehon ja kielen kompleksi ja muistaminen on vain yksi tämän huvipuiston laitteista. Uimahallin rakentuminen tuntuu kehossa ja rakentamisen äänet vaikuttavat jokaiseen päivääni, halusin tai en. En tiedä kiinnostuinko siitä laiskuuttani ja siksi, että se on koko ajan läsnä, helposti tavattavissa ja seurailtavissa, vai sen itsensä vuoksi. On mahdollista, että todellisuudessa olen kiinnostunut siitä ainoastaan itseni vuoksi. Ja minäkin muokkaan sitä läsnäolollani ja huomiollani. Kuvaan sitä ja käsittelen kuvia mieleni mukaan, rakennan valemuistoa. 

Raksa on ollut tuossa niin kauan kuin olen asunut tässä. Jos asuisin kilometrin päässä, en varmaankaan tutkisi raksaa vuoden jokaisena päivänä. Valitsisin toisen kiinnekohdan ja senkin jostakin läheltä. Saattaisin tutkia valon liekkiä Lidlin ikkunoissa ja asiakasvirtojen liikkeitä arkisin ja juhlapyhinä. Enkä oikeasti tietenkään tutki muuta kuin itseäni. Kuorma-autojen jyskettä kehossani, öistä sadetta ja sen elokuvallisia kaikuja betonirungon sisällä. Muistan itseni istumassa pihakeinussa heinäkuussa ja haluaisin muistella jotakin ylevää, mutta ylevintä mitä muistojen irtopaloista muodostuu, on rakennusmies huutamassa saatanaa. Muistaminen on tahdosta riippumatonta.

Muistan minä muutakin. Menin viikonloppuna metsään, tutulle kaistaleelle, jonne kuljetaan lähteen takaa sammaleelle, ensin tarkistamaan mustatorvisienten tilanne ja sitten polulle, josta yltäkylläisten suppilovahverolänttien jälkeen täytyy vielä jatkaa vähän matkaa ja kääntyä tiukasti vasemmalle, olla perillä ja pysähtyä siihen missä yltäkylläisyys muuttuu pröystäilyksi ja silkaksi hulluudeksi. Mielikuvani reitistä oli selkeä ja ryskin läpi metsän suppilovahveroiden bakkanaaleihin. Unohdin kuitenkin antaa metsälle mahdollisuuden vastaanottaa minut. Luulin että olemme jo tuttuja ja voisin vain marssia sisään ja koskea varoittamatta, kahmia kaiken itselleni, sanoa nopeasti kiitos ja livistää pois. Metsä tal(t)utti minut risukkoon kulkemaan ympyrää. Se teki sen kahdesti, koska ensimmäisen kierroksen jälkeen palasin lähtöpisteeseen ottamaan vauhtia. Onneksi minua ei haittaa olla vähän eksynyt. Kun on vähän eksynyt on hyvässä tallessa. Se on oikeastaan mukavaa ja rentoa, kunhan ei ole täysin sekopäisen eksynyt, alasti pimeässä, ilman kahvia, tulta ja tupakkaa.

Metsää oli rikottu. Varsinainen rikkoja en ollut minä, vaan jokin helvetinkone, ihmisen ohjastamana,  oli riehunut hiekkatien toisella puolella ja suorittanut metsänhoidollisia toimenpiteitä. Lähinnä raiskannut, kiduttanut, pannut perseeseen ja jättänyt sitten omilleen. Toimenpiteen seurauksena metsä oli masentunut, menettänyt itseluottamuksensa ja mennyt shokkiin. Nyt se kärsi postraumaattisesta stressireaktiosta ja oli selvästi ahdistunut ja sekaisin. Kaikki se säteili pitkälle ja välittömästi myös minuun, vaikken heti käsittänyt sitä. Tuulikin oli surrut, itkenyt ja huitonut ympäriinsä, lyönyt raivoissaan kaikkea eteensä tulevaa, kaatanut muutaman iäkkään kuusen suoraan metsän syliin. En löytänyt hulvattominta suppilovahverokeskittymää, jonka kanssa olen aiempina syksyinä tapaillut ensin tanssiaskelia ja sitten kohmettanut sormeni, polvistunut kiitollisena sammaleelle kuin rukousmatolle. Löysin kummallisen paikan, mustarouskujen hautuumaan, suoran kaistan, tasaisuudessaan tientapaisen, jonka reunamilla ammotti syviä sammaloituneita kuoppia, mustanaan kuolleita lehtiä. Noita pelottavan kokoisia arpia varjostivat kituliaat ja alastomat lehtipuut sekä ansoiksi viritetyt sammaloituvat kivenkolot. 

Kun eksyy, ei kannata joutua pakokauhun valtaan, ei kannata itkeä, eikä kannata suhtautua maastoon henkilökohtaisena loukkauksena tai antaa mielikuvitukselle amfetamiinia. Metsä yritti tarttua sadeviittani helmaan, tulla nähdyksi. Luulen että se halusi lohtua, ehkä silityksiä. Mutta koska muistin sen toisenlaisena, halusin pitää silmät ummessa ja unohtaa metsälle tehdyt hoitotoimet. Ei metsä minua eksyttänyt, itse eksytin itseni, aistit ja muistot mykkinä, häiriötilassa.

Lopulta päätin ääneen, että olen kuin en olisi koskaan täällä ollutkaan. Avasin silmäni, kuuntelin jokaisen sadepisaran, pikkuhaapojen helinän ja sen, kuinka sade keveni ja loppui, antoi tilaa hiljaisuudelle ja meille: kaikille metsille ja kaikille meille, minullekin. Metsä puhui vaikenemalla ja minä aloin kuulla. Silitin sammalta, painoin siihen lämpimät sormeni. Ja metsä vastasi, kietoi sammaleensa sormiini, puhdisti ja puristi. Sitten se näytti hehkuvan orakassuonen, talutti minut keskelle puroa seisomaan ja näytti minne suoni jatkui, pitkälle puron yli ja rinteeseen. Ja sen kyljessä pikkukantarellien ja torvisienten asemapaikat. 

Suhde metsään on sanattomuuttakin syvempää. Kun ihmistä kuorii, löytyy sanomisen pakon ja sitä varten luotujen kielellisten ja kirjoituksellisten elementtien, sanojen ja merkkien, jälkeen paljon sanattomuutta. Kerroksen alla on rahakasammalta ja sedimentoituneita muistoja metsästä sen kaikkina aikoina ja muistoja ihmisestä sen kaikkina aikoina. 

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala puhuu taakkasiirtymästä ja muistuttaa ettei traumakokemus häviä, mutta ihminen tulee siitä tietoisemmaksi käsittelemällä sitä, eikä hänen tarvitse enää oireilla. 
En usko. Oireilu ehkä lievenee, mutta trauma osaa silti yllättää. Omaa elämäänsä ja sen kulkua tai ihmissuhteita ja niiden muutoksia ei voi ennustaa niin hyvin, etteikö traumalla olisi milloin tahansa mahdollisuus aktivoitua ja nousta pintaan. Se tulee muistuttamaan aukkokohdista, päivittämään itsensä ja haukkaamaan happea.Trauman paino vaihtelee, vuodesta toiseen. 

Metsälle suoritetut toimet olivat traumattisia metsälle, mutta ne säteilivät myös minuun. Olen kai hiljalleen alkanut tulla taas maaksi. Maasta sinä olet tullut, tule takaisin. 

Muistot ja vuodet limittyvät, asettuvat päällekkäin kuin läpinäkyvät kalvot ja yhtäkkiä mieleni on täynnä assosiaatioita, joita on vaikea tavoittaa. Ehkä ne ovat omaelämäkertani, valtatiet leikkovat tosiaan pääni sisällä ja valosaaste muuttuu ydinräjähdykseksi. Kaikki liittyy kaikkeen. Sienet liittyvät äitiin, varsinkin korvasienet, muistan niiden tuoksun kevään kylmyydessä ja kirkkaudessa, jossakin mummolan takana, metsätiellä. Muistan sen joka kevät, kun uudesta lämmöstä hikoillen, sormet kylminä kaivan niitä hietamaasta. Maan aivolohkoja. Oikein käsiteltynä tappavan myrkyllisiä. Se on lapseni kanssa sienikirjasta väännetty vitsi. Olemme nauraneet sille vuosia. 

Menen sivuun aiheesta. Listaan paikkojani, koteja, metsiä, jokia, kellareita…Yö mustuu ja värilliset alleviivaukset kivistävät silmiä. Metsä ummistaa silmäni, ehkä omansakin ja näen hetken vain punaista. Tasapainoaisti värittyy hiljaisuudella, jota kuvitellut kuuloaistimukset häiritsevät. Uimahallin raksa vajoaa ääneti maan alle ja jäljelle jää vain vanhan uimahallin raato ja sen kuhmuinen parkkipaikka, pilluralliparatiisi, mutta muistelen senkin pois.



*Angelus Silesius, 1657, Der Cherubinischer Wanderer, suomennos Helvi Juvonen. Yksi Leena Krohnin nuoruuden neljästä lauseesta, jotka löytyvät teoksesta Mitä en koskaan oppinut, 2021, TEOS.

13.9.2021

Lobotomialaakso






Tulin hetkeksi takaisin. Haluan kokeilla liittyykö tähän alustaan jotakin kotoisaa, kotoisampaa kuin Voiman blogistoon hautautunut laiska paska, joka kirjoittaa kolme riviä vuodessa.

Maanantai on hyvä päivä. Maanantaina alkaa kaikki. Välttääkseni alkamisen ansalangat, kirjoitan.

Olen miettinyt monta kuukautta, olenko masentunut tai jotenkin poissa tolaltani. Mikään eikä kukaan oikein kiinnosta tai innosta. Mistään ei ole mitään sanottavaa. Toisaalta saatan olla jollakin hämäräperäisellä tavalla onnellinen ja pysähtynyt, itseohjautuvan lobotomian onnekas uhri. Lobotomialaakso olisi blogilleni sopiva nimi, jos kirjoittaisin toisenkin kerran. Tyttö yli laidan on harhaanjohtava. Olen kuitenkin jo vallan ikääntynyt ja seestynyt. 

Olen minä miettinyt muutakin. Enimmäkseen sitä, kuinka ihmisten somemöly aiheuttaa päänsärkyä ja kuinka aiheutan sitä itsekin. Eniten ehkä instaan jakamillani siilivideoilla. Ovatpahan siellä tallessa. Sienten ja pröystäilevien ruoka-annosten seassa. Pitäisi lopettaa se sellainen.

Kukaan ei varmaankaan lue enää blogeja. Kukaan ei myöskään oikein kirjoita niitä. Kukaan ei kirjoita niitä oikein. Tai en minä tiedä, koska en lue. Paitsi yhtä. Sen kevät on ollut auki puhelimeni selaimessa noin kaksi viikkoa. Ei ole ollut oikeaa hetkeä. Oikeaa hetkeä ei ole koskaan. On vain vääriä hetkiä ja paljon kaikkea sälää. Vaikka tietenkin, jokainen ihminen on autofiktionsa arvoinen.

Sitä sälää aloin purkaa. Järjestellä kuvia, luokitella, jotta löytäisin juuri sen mitä milloinkin etsin ja sille parin ja/tai heijasteen. En kuitenkaan alkanut, vaan aloin kirjoittaa. Sitten keitin pannullisen suodatinkahvia ja kävin ulkona tupakalla ja aloin taas. Ajat ovat totisesti muuttuneet.

Aloin kyllä, mutta löysin jostakin blogista suppilovahverotahnan ohjeen ja pitihän sitä kokeilla. Se maistuu paahtoleivän päällä vähän limalta. Etanan limavanalta tai paksulta räältä. Ehkä siihen tottuu. Sävelsin kyllä vähän. Aina pitää vähän säveltää, muuten ei saa sitä mitä haluaa tai ei halua.

Huomasin, että täältä puuttuu pari vuotta. Mihinkähän helvettiin olen ne hukannut ja minä vuonna. Onneksi sillä ei ole mitään väliä, sillä menneisyyden suhteen kaikki on mennyttä. Paitsi silloin kun se muuttuu tulevaisuudeksi. Minulle kävi kesällä niin. 

Kesällä katselin kaksi viikkoa tuota keskimmäisessä kuvassakin esiintyvää seinää. Pysäytin sälähommat. Nyt kun katselen kuvaa, voisin vaikka vannoa etten olekaan masentunut ja/tai onnellinen. Samalla muisti virkistyy assosioimaan muitakin näkyjä, kuluneelta kesältä, muiltakin kesiltä ja vuodenajoilta. Jotkut hetkistä ovat hyvin lyhyitä ja sameita, samanlaisia kuin ujot rykäisyt kirjastossa, mutta jotkut ovat taivaankirkkaan sinisiä, viileydessään polttavia. 

Tartossa puhelin soi vain muutaman kerran ja välitti viestejä kuolemasta. Hauskinta oli, että myös isäni perintö jota maanisesti etsin noin 35 vuotta sitten (väärästä paikasta, näköjään), päätti pulpahtaa pinnalle juuri silloin. Ehkä vielä hauskempaa oli, että kuolema ja kalma seurasivat kintereillämme muutoinkin koko kaksiviikkoisen ja kun ei seurannut, palasimme etsimään sitä. Jos ei muuten, niin haudoilla istuskellen ja likööriä sivistyneesti maistellen. Kuolema on kaveri ja kaveria ei jätetä.

Isäni vihjaili hyvissä ajoin ennen kuolemaansa piilottaneensa muovikassin, jonka sisältö paljastaisi kaiken mitä minun tarvitsee tietää. Lähinnä kai ikivanhoista avioeroista tai huoltajuuskiistoista, sellaisista asioista, joilla luulin olevan jotakin merkitystä viimeksi vuonna 1986. Tartossa menneisyys vyöryi yli ja läpi. Se että isäsuhteeni on läpensä paska ja ongelmallinen, on saattanut vaikuttaa elämääni enemmän kuin tarpeeksi, mutta kenelläpä ei olisi lapsia hyväksikäyttävää, väkivaltaista ja narsistista sekopääalkoholistia isänään. Mutta että vielä kerran, haudan takaa, tulee nyrkkiä naamaan.

Luulin, etten enää elämässäni kohtaisi sellaisia ruumiittomuuden ja olemattomuuden tunteita joihin pääsin käsiksi taas Tartossa. Eikä se ollut olemattomuutta, ruumiin rajat vain katosivat hetkeksi, hämmentyivät, enkä tiennyt missä kohtaa elämääni olen tai kuka. Samalla tiesin missä olen, sanoin sen myös ääneen. Keho meni silti omia teitään, muisteli menneitä tavallaan, eikä minun auttanut muu kuin pysytellä kyydissä. Sellainen väsyttää. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se väsyttää. Fyysinen toipuminen taas tapahtuu nopeammin. Mitään ei jää kehoon kasvamaan ja kehittymään vuosikausiksi, sillä se kaikki on jo täysikasvuista, ollut jonkin aikaa. 

Varoitin itseäni joitakin vuosia sitten siitä, että tunteiden vietäväksi ja hormonien ripoteltavaksi ei kannata jäädä. Että nyt kun tiedän näin paljon itsestäni ja reaktioherkkyydestäni, pimeydestä ja mistä nyt tiedänkin, niin vastedes osaan lukea merkkejä. Osaan valmistautua. Näen missä olen. Paskanmarjat. Muovipussi menneisyydestä tule aina silloin kun sitä huvittaa. Ei silloin, kun minä istun odottamassa sitä, kaikki valot päällä ja mieli rohkeana ja tietoisena siitä, että on oma syy, jos jää jyrän alle kerta kerran jälkeen, eikä pääse sieltä koskaan pois.

Siellä muovipussissa oli muuten paksu nippu kuitteja jotka todistavat isän maksaneen elatusmaksut meistä lapsista. Nekin jotka ulosmitattiin paikanpäällä. Toista kertaa elämässäni koin pientä hellyyttä ihmishirviötä kohtaan. Jokin muinainen miehen kunnia pöllähti ihmisten ilmoille siitä perintöpussista. Että maksettu on, huolehdittu on. Ja rapuja lähetetty lentorahtina Helsinkiin.