Itkin yöllä lukiessani artikkelia paikoista. Sellaisista joihin on lämmin ja hyvä suhde. Paikoista joiden muisto rakentaa identiteettiä ja edistää jatkuvasti dynaamista omaelämäkerrallista narratiivia. Miten omaelämäkerrallisuus voisi olla dynaaminen narratiivi, kun se selkeimmilläänkin, kertomuksen konstruktion kyljessä värjötellen, on pelkkä fragmentaarinen sekasikiö?
Itkin oikeastaan jo keväällä 2020, mutta muistin artikkelin hämäräperäisenä yönä, jonka katveessa lajittelin uniani erilleen todellisuudesta. Kuuntelin samalla vastapäistä paikkaani, uimahallin raksaa, jonka olemus muuttuu hiljalleen ja näkyvästi. Sen äänet uusiutuvat rakentumisen ja konkretisoitumisen myötä. Säpsähtelen varsinkin öisin kun raksa on tyhjä ja sen sisällä tapahtuu betonisia purkauksia, ehkä laudanpätkien tai työkalujen putoilua, veden ja tuulen dialogia ja varmasti muutakin sellaista joka sekoittuu uniini. Samalla se muuttuu valvetilani mielenkiinnon kohteeksi, katutason humanistiseksi maantieteeksi ja vähän myös pakkomielteeksi.
Itseys on monimutkainen kehon ja kielen kompleksi ja muistaminen on vain yksi tämän huvipuiston laitteista. Uimahallin rakentuminen tuntuu kehossa ja rakentamisen äänet vaikuttavat jokaiseen päivääni, halusin tai en. En tiedä kiinnostuinko siitä laiskuuttani ja siksi, että se on koko ajan läsnä, helposti tavattavissa ja seurailtavissa, vai sen itsensä vuoksi. On mahdollista, että todellisuudessa olen kiinnostunut siitä ainoastaan itseni vuoksi. Ja minäkin muokkaan sitä läsnäolollani ja huomiollani. Kuvaan sitä ja käsittelen kuvia mieleni mukaan, rakennan valemuistoa.
Raksa on ollut tuossa niin kauan kuin olen asunut tässä. Jos asuisin kilometrin päässä, en varmaankaan tutkisi raksaa vuoden jokaisena päivänä. Valitsisin toisen kiinnekohdan ja senkin jostakin läheltä. Saattaisin tutkia valon liekkiä Lidlin ikkunoissa ja asiakasvirtojen liikkeitä arkisin ja juhlapyhinä. Enkä oikeasti tietenkään tutki muuta kuin itseäni. Kuorma-autojen jyskettä kehossani, öistä sadetta ja sen elokuvallisia kaikuja betonirungon sisällä. Muistan itseni istumassa pihakeinussa heinäkuussa ja haluaisin muistella jotakin ylevää, mutta ylevintä mitä muistojen irtopaloista muodostuu, on rakennusmies huutamassa saatanaa. Muistaminen on tahdosta riippumatonta.
Muistan minä muutakin. Menin viikonloppuna metsään, tutulle kaistaleelle, jonne kuljetaan lähteen takaa sammaleelle, ensin tarkistamaan mustatorvisienten tilanne ja sitten polulle, josta yltäkylläisten suppilovahverolänttien jälkeen täytyy vielä jatkaa vähän matkaa ja kääntyä tiukasti vasemmalle, olla perillä ja pysähtyä siihen missä yltäkylläisyys muuttuu pröystäilyksi ja silkaksi hulluudeksi. Mielikuvani reitistä oli selkeä ja ryskin läpi metsän suppilovahveroiden bakkanaaleihin. Unohdin kuitenkin antaa metsälle mahdollisuuden vastaanottaa minut. Luulin että olemme jo tuttuja ja voisin vain marssia sisään ja koskea varoittamatta, kahmia kaiken itselleni, sanoa nopeasti kiitos ja livistää pois. Metsä tal(t)utti minut risukkoon kulkemaan ympyrää. Se teki sen kahdesti, koska ensimmäisen kierroksen jälkeen palasin lähtöpisteeseen ottamaan vauhtia. Onneksi minua ei haittaa olla vähän eksynyt. Kun on vähän eksynyt on hyvässä tallessa. Se on oikeastaan mukavaa ja rentoa, kunhan ei ole täysin sekopäisen eksynyt, alasti pimeässä, ilman kahvia, tulta ja tupakkaa.
Metsää oli rikottu. Varsinainen rikkoja en ollut minä, vaan jokin helvetinkone, ihmisen ohjastamana, oli riehunut hiekkatien toisella puolella ja suorittanut metsänhoidollisia toimenpiteitä. Lähinnä raiskannut, kiduttanut, pannut perseeseen ja jättänyt sitten omilleen. Toimenpiteen seurauksena metsä oli masentunut, menettänyt itseluottamuksensa ja mennyt shokkiin. Nyt se kärsi postraumaattisesta stressireaktiosta ja oli selvästi ahdistunut ja sekaisin. Kaikki se säteili pitkälle ja välittömästi myös minuun, vaikken heti käsittänyt sitä. Tuulikin oli surrut, itkenyt ja huitonut ympäriinsä, lyönyt raivoissaan kaikkea eteensä tulevaa, kaatanut muutaman iäkkään kuusen suoraan metsän syliin. En löytänyt hulvattominta suppilovahverokeskittymää, jonka kanssa olen aiempina syksyinä tapaillut ensin tanssiaskelia ja sitten kohmettanut sormeni, polvistunut kiitollisena sammaleelle kuin rukousmatolle. Löysin kummallisen paikan, mustarouskujen hautuumaan, suoran kaistan, tasaisuudessaan tientapaisen, jonka reunamilla ammotti syviä sammaloituneita kuoppia, mustanaan kuolleita lehtiä. Noita pelottavan kokoisia arpia varjostivat kituliaat ja alastomat lehtipuut sekä ansoiksi viritetyt sammaloituvat kivenkolot.
Kun eksyy, ei kannata joutua pakokauhun valtaan, ei kannata itkeä, eikä kannata suhtautua maastoon henkilökohtaisena loukkauksena tai antaa mielikuvitukselle amfetamiinia. Metsä yritti tarttua sadeviittani helmaan, tulla nähdyksi. Luulen että se halusi lohtua, ehkä silityksiä. Mutta koska muistin sen toisenlaisena, halusin pitää silmät ummessa ja unohtaa metsälle tehdyt hoitotoimet. Ei metsä minua eksyttänyt, itse eksytin itseni, aistit ja muistot mykkinä, häiriötilassa.
Lopulta päätin ääneen, että olen kuin en olisi koskaan täällä ollutkaan. Avasin silmäni, kuuntelin jokaisen sadepisaran, pikkuhaapojen helinän ja sen, kuinka sade keveni ja loppui, antoi tilaa hiljaisuudelle ja meille: kaikille metsille ja kaikille meille, minullekin. Metsä puhui vaikenemalla ja minä aloin kuulla. Silitin sammalta, painoin siihen lämpimät sormeni. Ja metsä vastasi, kietoi sammaleensa sormiini, puhdisti ja puristi. Sitten se näytti hehkuvan orakassuonen, talutti minut keskelle puroa seisomaan ja näytti minne suoni jatkui, pitkälle puron yli ja rinteeseen. Ja sen kyljessä pikkukantarellien ja torvisienten asemapaikat.
Suhde metsään on sanattomuuttakin syvempää. Kun ihmistä kuorii, löytyy sanomisen pakon ja sitä varten luotujen kielellisten ja kirjoituksellisten elementtien, sanojen ja merkkien, jälkeen paljon sanattomuutta. Kerroksen alla on rahakasammalta ja sedimentoituneita muistoja metsästä sen kaikkina aikoina ja muistoja ihmisestä sen kaikkina aikoina.
Psykoanalyytikko Pirkko Siltala puhuu taakkasiirtymästä ja muistuttaa ettei traumakokemus häviä, mutta ihminen tulee siitä tietoisemmaksi käsittelemällä sitä, eikä hänen tarvitse enää oireilla.
En usko. Oireilu ehkä lievenee, mutta trauma osaa silti yllättää. Omaa elämäänsä ja sen kulkua tai ihmissuhteita ja niiden muutoksia ei voi ennustaa niin hyvin, etteikö traumalla olisi milloin tahansa mahdollisuus aktivoitua ja nousta pintaan. Se tulee muistuttamaan aukkokohdista, päivittämään itsensä ja haukkaamaan happea.Trauman paino vaihtelee, vuodesta toiseen.
Metsälle suoritetut toimet olivat traumattisia metsälle, mutta ne säteilivät myös minuun. Olen kai hiljalleen alkanut tulla taas maaksi. Maasta sinä olet tullut, tule takaisin.
Muistot ja vuodet limittyvät, asettuvat päällekkäin kuin läpinäkyvät kalvot ja yhtäkkiä mieleni on täynnä assosiaatioita, joita on vaikea tavoittaa. Ehkä ne ovat omaelämäkertani, valtatiet leikkovat tosiaan pääni sisällä ja valosaaste muuttuu ydinräjähdykseksi. Kaikki liittyy kaikkeen. Sienet liittyvät äitiin, varsinkin korvasienet, muistan niiden tuoksun kevään kylmyydessä ja kirkkaudessa, jossakin mummolan takana, metsätiellä. Muistan sen joka kevät, kun uudesta lämmöstä hikoillen, sormet kylminä kaivan niitä hietamaasta. Maan aivolohkoja. Oikein käsiteltynä tappavan myrkyllisiä. Se on lapseni kanssa sienikirjasta väännetty vitsi. Olemme nauraneet sille vuosia.
Menen sivuun aiheesta. Listaan paikkojani, koteja, metsiä, jokia, kellareita…Yö mustuu ja värilliset alleviivaukset kivistävät silmiä. Metsä ummistaa silmäni, ehkä omansakin ja näen hetken vain punaista. Tasapainoaisti värittyy hiljaisuudella, jota kuvitellut kuuloaistimukset häiritsevät. Uimahallin raksa vajoaa ääneti maan alle ja jäljelle jää vain vanhan uimahallin raato ja sen kuhmuinen parkkipaikka, pilluralliparatiisi, mutta muistelen senkin pois.
*Angelus Silesius, 1657, Der Cherubinischer Wanderer, suomennos Helvi Juvonen. Yksi Leena Krohnin nuoruuden neljästä lauseesta, jotka löytyvät teoksesta Mitä en koskaan oppinut, 2021, TEOS.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti