13.9.2021

Lobotomialaakso






Tulin hetkeksi takaisin. Haluan kokeilla liittyykö tähän alustaan jotakin kotoisaa, kotoisampaa kuin Voiman blogistoon hautautunut laiska paska, joka kirjoittaa kolme riviä vuodessa.

Maanantai on hyvä päivä. Maanantaina alkaa kaikki. Välttääkseni alkamisen ansalangat, kirjoitan.

Olen miettinyt monta kuukautta, olenko masentunut tai jotenkin poissa tolaltani. Mikään eikä kukaan oikein kiinnosta tai innosta. Mistään ei ole mitään sanottavaa. Toisaalta saatan olla jollakin hämäräperäisellä tavalla onnellinen ja pysähtynyt, itseohjautuvan lobotomian onnekas uhri. Lobotomialaakso olisi blogilleni sopiva nimi, jos kirjoittaisin toisenkin kerran. Tyttö yli laidan on harhaanjohtava. Olen kuitenkin jo vallan ikääntynyt ja seestynyt. 

Olen minä miettinyt muutakin. Enimmäkseen sitä, kuinka ihmisten somemöly aiheuttaa päänsärkyä ja kuinka aiheutan sitä itsekin. Eniten ehkä instaan jakamillani siilivideoilla. Ovatpahan siellä tallessa. Sienten ja pröystäilevien ruoka-annosten seassa. Pitäisi lopettaa se sellainen.

Kukaan ei varmaankaan lue enää blogeja. Kukaan ei myöskään oikein kirjoita niitä. Kukaan ei kirjoita niitä oikein. Tai en minä tiedä, koska en lue. Paitsi yhtä. Sen kevät on ollut auki puhelimeni selaimessa noin kaksi viikkoa. Ei ole ollut oikeaa hetkeä. Oikeaa hetkeä ei ole koskaan. On vain vääriä hetkiä ja paljon kaikkea sälää. Vaikka tietenkin, jokainen ihminen on autofiktionsa arvoinen.

Sitä sälää aloin purkaa. Järjestellä kuvia, luokitella, jotta löytäisin juuri sen mitä milloinkin etsin ja sille parin ja/tai heijasteen. En kuitenkaan alkanut, vaan aloin kirjoittaa. Sitten keitin pannullisen suodatinkahvia ja kävin ulkona tupakalla ja aloin taas. Ajat ovat totisesti muuttuneet.

Aloin kyllä, mutta löysin jostakin blogista suppilovahverotahnan ohjeen ja pitihän sitä kokeilla. Se maistuu paahtoleivän päällä vähän limalta. Etanan limavanalta tai paksulta räältä. Ehkä siihen tottuu. Sävelsin kyllä vähän. Aina pitää vähän säveltää, muuten ei saa sitä mitä haluaa tai ei halua.

Huomasin, että täältä puuttuu pari vuotta. Mihinkähän helvettiin olen ne hukannut ja minä vuonna. Onneksi sillä ei ole mitään väliä, sillä menneisyyden suhteen kaikki on mennyttä. Paitsi silloin kun se muuttuu tulevaisuudeksi. Minulle kävi kesällä niin. 

Kesällä katselin kaksi viikkoa tuota keskimmäisessä kuvassakin esiintyvää seinää. Pysäytin sälähommat. Nyt kun katselen kuvaa, voisin vaikka vannoa etten olekaan masentunut ja/tai onnellinen. Samalla muisti virkistyy assosioimaan muitakin näkyjä, kuluneelta kesältä, muiltakin kesiltä ja vuodenajoilta. Jotkut hetkistä ovat hyvin lyhyitä ja sameita, samanlaisia kuin ujot rykäisyt kirjastossa, mutta jotkut ovat taivaankirkkaan sinisiä, viileydessään polttavia. 

Tartossa puhelin soi vain muutaman kerran ja välitti viestejä kuolemasta. Hauskinta oli, että myös isäni perintö jota maanisesti etsin noin 35 vuotta sitten (väärästä paikasta, näköjään), päätti pulpahtaa pinnalle juuri silloin. Ehkä vielä hauskempaa oli, että kuolema ja kalma seurasivat kintereillämme muutoinkin koko kaksiviikkoisen ja kun ei seurannut, palasimme etsimään sitä. Jos ei muuten, niin haudoilla istuskellen ja likööriä sivistyneesti maistellen. Kuolema on kaveri ja kaveria ei jätetä.

Isäni vihjaili hyvissä ajoin ennen kuolemaansa piilottaneensa muovikassin, jonka sisältö paljastaisi kaiken mitä minun tarvitsee tietää. Lähinnä kai ikivanhoista avioeroista tai huoltajuuskiistoista, sellaisista asioista, joilla luulin olevan jotakin merkitystä viimeksi vuonna 1986. Tartossa menneisyys vyöryi yli ja läpi. Se että isäsuhteeni on läpensä paska ja ongelmallinen, on saattanut vaikuttaa elämääni enemmän kuin tarpeeksi, mutta kenelläpä ei olisi lapsia hyväksikäyttävää, väkivaltaista ja narsistista sekopääalkoholistia isänään. Mutta että vielä kerran, haudan takaa, tulee nyrkkiä naamaan.

Luulin, etten enää elämässäni kohtaisi sellaisia ruumiittomuuden ja olemattomuuden tunteita joihin pääsin käsiksi taas Tartossa. Eikä se ollut olemattomuutta, ruumiin rajat vain katosivat hetkeksi, hämmentyivät, enkä tiennyt missä kohtaa elämääni olen tai kuka. Samalla tiesin missä olen, sanoin sen myös ääneen. Keho meni silti omia teitään, muisteli menneitä tavallaan, eikä minun auttanut muu kuin pysytellä kyydissä. Sellainen väsyttää. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se väsyttää. Fyysinen toipuminen taas tapahtuu nopeammin. Mitään ei jää kehoon kasvamaan ja kehittymään vuosikausiksi, sillä se kaikki on jo täysikasvuista, ollut jonkin aikaa. 

Varoitin itseäni joitakin vuosia sitten siitä, että tunteiden vietäväksi ja hormonien ripoteltavaksi ei kannata jäädä. Että nyt kun tiedän näin paljon itsestäni ja reaktioherkkyydestäni, pimeydestä ja mistä nyt tiedänkin, niin vastedes osaan lukea merkkejä. Osaan valmistautua. Näen missä olen. Paskanmarjat. Muovipussi menneisyydestä tule aina silloin kun sitä huvittaa. Ei silloin, kun minä istun odottamassa sitä, kaikki valot päällä ja mieli rohkeana ja tietoisena siitä, että on oma syy, jos jää jyrän alle kerta kerran jälkeen, eikä pääse sieltä koskaan pois.

Siellä muovipussissa oli muuten paksu nippu kuitteja jotka todistavat isän maksaneen elatusmaksut meistä lapsista. Nekin jotka ulosmitattiin paikanpäällä. Toista kertaa elämässäni koin pientä hellyyttä ihmishirviötä kohtaan. Jokin muinainen miehen kunnia pöllähti ihmisten ilmoille siitä perintöpussista. Että maksettu on, huolehdittu on. Ja rapuja lähetetty lentorahtina Helsinkiin.


2 kommenttia: