12/31/2021

Rakas Mary

 


Kuinka ilahduinkaan viestistäsi jonka äsken tavasin. En tämänhetkisessä tilanteessani muistanut ollenkaan toissavuotista joulukirjettäni sinulle. Tai kaipa se on jonkinlainen vuosikirje. Tunsin välitöntä ikävää ja häpeää siitä, etten pidä riittävästi yhteyttä. Eli nyt, taas mennään. Vuotta on jäljellä häviävän vähän, enkä kykene jäsentelemään tässä ajassa ajatuksiani tai puutu kokonaisena ja kronologisena häkkyränä vuoteen 2021, mutta totean pikaisesti sen olleen yllättävän mukava. Paikoitellen se oli ihana. Poikkeusajat pukevat minua. 

Tällä hetkellä olen kipeä, pirullisen keskivertokipeä. Menetin muutama tunti sitten haju- ja makuaistini, ainakin hetkeksi. Testasin sitruunalla. Ei mitään reaktiota, paitsi aivoissa aktivoitunut muisto sitruunan mausta. Keittelen lisää juomaa johon tulee paljon inkivääriä, sitruunaa, kurkumaa ja hunajaa, mutta luulen kaikkien herkkuaineiden menevän nielussani hukkaan. Mutta ehkä sekin aktivoi jonkin muiston, paranemisesta ja itsensä hemmottelusta.

Sinun viestisi aktivoi naurusi ja sen kun heität leijonanharjaasi puolelta toiselle tai kumarrut lähemmäs silmät tuikkien ja kerrot jotakin merkityksellistä. Jotakin yhteistä tai erillistä ja sitten nostamme lasilliset punaviiniä tai jallua. Mitä milloinkin. Silitän samalla vasenta etusormeani, joka ei ole vieläkään parantunut. Olin puolitosta vuotta sitten lähdössä teidän kanssa mökille ja huuhtelin juuri teroitettua veistä. Jeesus mikä määrä verta ja kipua ja bussistamyöhästymistä! Se ei ole vieläkään parantunut. Siinä kasvaa pieni patti muistona hermovauriosta ja lihan heikkoidesta kaiken helvetin terävän edessä.

Tänä vuonna en ole telonut itseäni. Vain vähän, kun oikea käteni murtui, muttei sitten murtunutkaan. Saan sen yhä sellaisiin asentoihin, joihin perusihmiset eivät taivuta raajojaan, mutta tietyissä erikoiskäännöksissä se osoittaa lihan heikkoutta sekin. Saikuttaa piti, mutta selvisin siitä. Onko tämä sitä keski-iän jälkeistä elämää, jossa krempat tulee muttei mene. Kaikki jää kehoon, joka on jo ennestään täyteen ahdettu matkalaukku.

Tänä vuonna olen muuttanut kerran, yhä kauemmas maalikyliltä ja muutaman päivän jälkeen muutan taas. En ole paljoa tehnyt muuton eteen. Ensinnäkään en ole pystynyt, sillä olen ollut neljä yötä kuumeessa ja vielä edesvastuuttomasti molemmin puolin Suomenlahtea, useammassa paikassa. Jos minulla olisi tai on korona, olen onnistunut olemaan keskimääräistä tehokkaampi viruslinko. Nyt jo tuntuu vähän liioitelluilta kymmenen kilsan lenkkeilyt vieraassa ja lumisohjoisessa auraamattomassa kaupungissa, mutta mitäpä niistä, keski-ikäinen voi kuolla pystyyn milloin tahansa, joten turha pysähtyä pienten vastoinkäymisten kainaloon uikuttamaan. (Uik uik.)

Ei helvetti. Kahdeksan mniuuttia keskiyöhön. Ei tästä tule mitään ja niistääkin pitää. Kaivan äkkiä jonkin pullon esiin ja skoolan kanssasi ja sitten jatkan.

No niin. Vana Tallinnaa napsaistu suullinen, mutten tiedä maistanko sen. Tunnen sen valuvan nieluuni ja räkä ryhtyy potkimaan. Kun yritän haistaa sitä, alkaa silmät vuotaa, eli joitain elintoimintoja ja kytköksiä on yhä jäljellä. 

Tämä vuosi loppuu - tai loppui ainakin meillä - aikamoiseen tautikimaraan. En luettele tässä, etten riko koko pitäjän intimiteettisuojaa. Meiltä puuttuu enää jokin sukupuolitauti. Nauroimme päivemmällä, että kyllähän tässä jonkun hyppykupan ehtisi hakea, mutta kukaan ei sitten jaksanut. Tai en tiedä, nuorisojaosto on taas levinnyt ympäri maata, joten kaipa se kuppakin sieltä saadaan. Oma lapsi ehti juhlia joulun täällä, hirveitten kiemuroitten jälkeen ja on nyt  karanteenissa, eristyksiin joutuneen tyttöystäänsä kanssa, joten koronakin on jo aika lähellä. Itseni suhteen olen skeptinen positiivisen tuloksen suhteen. Häpeän sitten huomenna, joss testitulos on positiivinen. No en häpeä, en jaksa. 

Mutta siis. Olen viettänyt onnellisen vuoden. Ehkä vähän vältellyt ihmisiä, mutta ihmisvihaajana tekisin sitä muutenkin. Olen viettänyt paljon aikaa metsässä, mutta yhä vaan olen onnistunut välttämään joka ikisen luonnonpuiston. No, suojelualueilla olen saattanut piipahtaa, mutta niitä ei lasketa. Somessa olen ollut yhä epäaktiivisempi ja olen huomannut, että olen pihalla monesta asiasta ja yhä useampi niistä asioista on yhdentekeviä. Jotkut hauskat postit jäävät lukematta, mutta sille ei voi mitään. Mieluummin sienestän, kasvatan kesäkurpitsaa, neulon, luen, maalaan, kirjoitan ja valokuvaan. Joku päivä näytän mitä kaikkea olen tehnyt! Ihan kohta, luulisin. Nyt jos pysähdyn seuraamaan keskusteluita, tunnen kaiken jotenkin pysähtyneeksi ja laimeaksi. Kaikilla on omat älämölöt ja aina samoista aiheista. Erikseen ovat ne pitkät itkunsekaiset humblebraggit tai häpeälliset avautumiset milloin minkin puolesta. Yleensä ihmisen itsensä puolesta. Uuden vuoden lupauksena ajattelin vihdoinkin erottaa instan fasesta, niin ettei instakaan enä vuoda faseen päin, minkä se jotenkin automaattisesti tekee heti, jos sille kerran antaa luvan jakaa. Mutta josakin minä aina olen lymyssä, vaikken huutaisi päätäni ruvelle erilaisilla määkimisalustoilla. 

Laitan myös antamasi päivämäärän muistiin. Johan se on piru, jos ei nyt. Viime vuonna taisin olla Tartossa siihen aikaan ja se oli aikaa se, erityisonnea. Ehkä jotakin samaa haluan tälle vuodelle, yksin tai jonkun kanssa. Hylättyjä tukikohtia, kalakuolemia, hellettä, siemenvarkauksia ja mitä näitä on, loputtomia rämpimisiä. Olen niin yksin, että jokainen lähelle tuleva ihminen on nykyisin vähän Cthulhu. Tai sitten minä olen. 

Hyvää vuotta, rakas Mary! 

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...